MENETYS - Luovan kirjoittamisen kurssin antologia 2018-2019

Antologia

Luovan kirjoittamisen kurssi

2018-2019

Ounasvaaran lukio

Menetys

Epätietoisuus

Kalma

Melkein

Ihminen

Mä

Viaton

Tapaamisiin

Hetki

Saatanan hyvä työntekijä

Tunnemyrskyä n. 10 m/s

Turva

Myllytuvan musta yö

Ei tämä tähän lopu

Tuhkana tuuleen

Täällä, muualla, siellä. Minun paikkani.

Raiteita

Menettelee

Kunnes en enää ole

Onnettomat

Pienoinen

Keltaisena hehkuva palapeli

Tervetuloa lukemaan luovan kirjoittamisen kurssin aikaansaannoksia teemalla menetys! Palautetta voit teksteille antaa tästä linkistä. Kaikenlainen kommentti otetaan kirjoittajien suunnalla ilolla vastaan!

Epätietoisuus

Nuori tyttö, noin seitsemäntoista, istuu teltassa. Hänen ympärillään on kymmenittäin loukkaantuneita sotilaita. Kaukaa kuuluu tykkien pauketta. Välillä yläpuolelta lentää hävittäjä. Kristiinan täytyy vain toivoa, että ne ovat omia hävittäjiä, eikä vihollisen.

Ulkoa alkaa kuulua lähenevän auton ääntä. Se on varmaan sairaankuljetusauto. Ei tänne yleensä juuri muita ole tulossa. Kristiina nousee ylös, oikoo nopeasti esiliinaansa ja astelee sitten telttasairaalan ovesta ulos vastaanottamaan uusia loukkaantuneita. Toisesta teltasta tulee kaksi muuta lottaa. Autosta nousee kuljettaja ja viidestään he alkavat lastata loukkaantuneita telttoihin. Normaalisti heitä olisi enemmän, mutta loput ovat lomilla. Näiden loppujen tilalle pitäisi huomiseen mennessä tulla korvaavat lotat.

Muutaman potilaan jälkeen Kristiina menee hakemaan jälleen seuraavaa. Kun hän näkee, kuka seuraava on, hänen sydämensä lyö hetken tyhjää. Sitten hän kiirehtii isänsä luokse.

“Isä?” hän kuiskaa paniikissa. Mies ei vastaa, ja Kristiina muistaa hetken järkytyksen jälkeen, missä hän on ja miten hänen tulee toimia. Unohda, kuka se on. Keskity. Keskity pitämään hänet hengissä, älä anna hänen kuolla. Toimi ammattimaisesti, Kristiina. Älä anna tunteiden puskea mukaan.

Ingrid G. K.Saari

Kalma

alas vajoaa

silmät ummissaan

käteen tartun kylmään elottomaan

ylös kohoaa

henkeä ei saa

märkä villasukka vettä valuttaa

kädestä puristan

häntä lohdutan

uutta tietä kohti saan johdattaa

Anonyymi

Melkein

Vaalea labradorinnoutaja hölkkää omistajan edessä. Koira läähättää ja jää omistajansa taakse. Nainen jatkaa matkaa. Hän luottaa siihen, että koira tulee kyllä itse perässä. Hänen ei ole ikinä tarvinnut pitää koiraa narussa.

Vähän ajan päästä nainen havahtuu ajatuksistaan ja pysähtyy. Koiraa ei näy. Kummissaan nainen vilkaisee ympärilleen. Hän lähtee kävelemään takaisin päin. Tovin käveltyään ensimmäinen tunne huolesta hipaisee varovasti selkäpiitä. “Kiira?”, kuuluu kysyvä ääni lenkkipolulla. Katse haravoi metsikköä. Terävä katse huomaa jokaisen yksityiskohdan, mutta ei merkitse mitään koiraan liittyvää. Siksi yksityiskohdat muuttuvat yhdentekeviksi. Silmät hakevat iloista lenkkikaveria.

Seuraava “Kiira” on hieman hätäisempi kuin edellinen. Ensimmäinen tavu on aavistuksen verran korkeampi kuin toinen. Sävy on vielä kysyvä. Äänenpaino on ensimmäisellä tavulla, mutta vielä kutsua ei voi sanoa huudoksi. Kulmakarvat painuvat huolestuneisuuden painosta epätietoiseen ilmeeseen

Kolmanteen huudahdukseen on syytä lisätä huutomerkki: “Kiira!”. Koira ei ole antanut minkäänlaista merkkiä itsestään. Tällä kertaa kutsu on oikea huuto, huolestunut huuto. Äänestä kuultaa ymmärrys siitä, ettei koira ole läsnä. Toista huolestumisen tunnetta ei voi kuvailla hipaisuksi, se on aalto. Sen mukana tulevat ymmärrys, epätietoisuus ja epätoivo. Aalto on kylmä kouraisu mahanpohjassa, kova isku poskelle.

Neljäs “Kiira” kaikuu puiden seassa. Sen sävy on käskevä, mutta se on vain keino peittää pelko, jonka tarkka kuuntelija löytää käskyn taustalta. Kolmas aalto huolta. Sen mukana kyyneleet tulvahtavat silmiin. Lihakset jännittyvät. Kangistuneet kädet nousevat pyyhkimään kyyneleet ja laskeutuvat sitten suun eteen vahvistamaan viidettä huutoa. Pieni rasahdus vasemmalla.

“Kiira?” suu muodostaa sanan. Koko ruumis kääntyy rasahduksen suuntaan. Pieni lämmin aalto virtaa läpi. Aallon mukanaan tuoma tunne haluaa toivoa, että rasahdus on koiran aiheuttama. Huudahdus on aiempia korkeampi, innokkaampi. Pieni kysyvä sävy viimeisessä tavussa. Vieläkään terävä sininen katse ei löydä mitään. Ainuttakaan valkoista karvaa ei näy. Kylmä aalto myrskyää. Se lyö vielä lujempaa, kuin nyrkkeilijä vastustajaansa, kasvoihin, mahaan. Suola maistuu huulilla. Huoli painu jalkoihin raskaaksi painoksi.

Koira hölkkää vastaan mättäiden seasta. “Kiira!” on sekoitus helpotusta, innokkuutta, iloa, toivoa. Jalat polvistuvat maahan ja kädet ojentavat kohti koiraa. Koira löntystää käsien suojaan. Sormet juoksevat tutun karvan läpi yhä uudelleen. Kuin ne eivät olisi koskaan tunteneet mitään niin ihanaa, rakasta. Lämmin aalto pyyhkäisee kylmän pois.

Viimeinen “Kiira” on toruva. Se on matalampi kuin muut “Kiirat”. Silti äänestä paistaa huojennus. Poski vasten koiran poskea. Pehmeä karva. Koira läähättää. Se haluaa jo lähteä kotiin. Sievä hymy koreilee omistajan kasvoilla. Kotona koko juttu on unohdettu.

A. Niemi

Ihminen

Ihminen kulkee. Hän vaeltaa eteen päin. Kompastelee jo kastuneilla kengillään. Suuntanaan määränpää. Askeleet painavat. Laahustavat jalat vievät ihmistä eteenpäin. Ainakin toivottavasti. Aiemmin ihminen on edennyt ainoastaan taaksepäin. Kohti alkuaan.

Ihminen taakkoineen. Taakka on niin iso ja painava, että ihmisen selkä on jo kumarassa. Se tuo ihmistä kasaan, lähemmäs maata. Lähemmäs alkua. Matkanteko ei ole keveää. Mukana on liikaa asioita. Liikaa asioita eilisestä. Painavia, hiertäviä ja tasaisin väliajoin pistäviä asioita.

Ihminen katsoo. Katse raahaa maata. Näkökenttään osuu vain kengät ja hiekkainen tie, jolla ihminen kävelee. Ihminen ei jaksa nostaa päätään. Väsymys tuntuu joka paikassa. Taakkoja täytisi siivota, mutta ihminen ei kykene siihen. Voimavarat eivät riitä nyt asioiden ruotimiseen.

Ihminen lähti matkaan huomattuaan, että oli astunut liian monta askelta minuudestaan luoteeseen. Matkansa varrella ihminen on huomannut itsessään muutakin. Ja nyt hän on matkalla määränpäähän.

Ihminen pohtii. Pimeässä illassa ihminen miettii, onko ollut piilossa itseltään vai muilta. Kenen elämää ihminen on elänyt. Miksi hän ei jättäisi eilisen taakkoja ja jatkaisi matkaa juosten, väärään suuntaa. Sinne minne jalat vie. Ei etsisi enää määränpäätä vaan juoksisi vain.

Ihminen juoksee.

Pilvi Pyhäjärvi

Mä

Se mitä muut pelkäävät

Se mitä toiset toivovat

Se mikä on lopullista

Se olen mä

Mä teen sen

Sen mistä puhutaan

ja Sen mistä ei puhuta

Sen liian pienenä syntyneen lapsen

Sen marraskuun jään yli kävelleen poron

Sen putoamis hetkellä linnunpöntössä olleen siipirikon

Sen mä haen

Mä teen sen

Sen mitä tapahtuu

ja mitä ei tapahdu

Sen mikä tulee aina väärällä hetkellä

Sen mikä tapahtuu liian aikaisin tai liian myöhään

Sen mistä vasta alkaneilla ei ole tietoakaan

Sen mä teen

Mä en ole pelottava

En ole ihana

En ole mitään

Olen vain se mitä sinä ajattelet minun olevan.

Pilvi Pyhäjärvi

Viaton

Tuulimyllyn vieressä,

istun odottamassa,

taistelutannerta katselemassa.

Odottamassa taiston loppua,

jotta pääsisin hoitamaan työni.

Jotta pääsisin noukkimaan kaikki nämä sielut.

Osa viattomia, vasta aikuistuneita nuoria,

osa vähän vähemmän viattomia, jo karaistuneita sotilaita.

Mutta loppujen lopuksi,

onko kukaan meistä

viaton?

Ingrid G. K. Saari

Tapaamisiin

Nostan puisesta kaapista kaksi posliinista lautasta. Ne ovat koristeltu kukilla ja niitä koristaa kultainen reunus. Se on lempi astiastosi, sen muistan ikuisesti. Lautaset painavat enemmän kuin muistinkaan. Asetan vielä ottimet nätisti lautasten viereen ja vielä lasit, pidät kun katan pöydän sinulle nätisti. Siinä on sinun paikka, minua vastapäätä, minun lähelläni.

Käännän radion nuppia, se särisee, käännän toista nuppia, olen tehnyt tämän monta kertaa. Käännän nuppia vain hieman, kunnes särinä lakkaa. Oikaisen vielä antennia. Joko laitoin ottimet ja lasit, yritän muistella, kun käännyn takaisin päin, huomaan, että olen kattanut pöydän, samalla lailla niin, kuin olen jo monta vuotta kattanut. Nostan vielä kynttilän pöydän keskelle pienen lasisen pullon viereen, missä on kuihtunut kukka.

Etsin tulitikkuja, jotka löydettyäni raapaisen yhdellä askia, ei syty. Raapaisen uudestaan, mutta tikku lentää kädestä, en pysty nostamaan sitä lattialta. Yritän uudelleen uudella tikulla, en sen saa tikkua syttymään. Radiossa alkaa soimaan We’ll meet again. Laitan toiselle lautaselle ruokaa ja sen mikroon.

Tartun sinua lanteilta ja johdatan hänet hitaaseen tanssiin, hymyilet. Tarkkailen askeliani, haluan tehdä sinut onnelliseksi. Pyöräytän sinut ympäri, sinä naurat ja puolestaan johdatat minua nopeuttamaan askeliani, laulu nopenee. We’ll meet again. Sinä olit onnellinen, minä olin onnellinen. Mikro piippaa, havahdun. Otan lautaseni asetan sen pöydälle. Tuijotan vastapäähän. Huuleni värisee. Kyynel vierähtää poskelle, We’ll meet again.

Anonyymi

Hetki

Beata istui hiljaa sairaalan sängyllä. Hän ei huomannut, kun tulin sisään huoneeseen. Hän katseli uneliaasti sairaalan valkoisia seiniä. Tervehdin. Ei reaktiota. Kävelin lähemmäs. Ojensin varovasti kukkapuskaa kädessäni ja tervehdin uudestaan. Beata käänsi päänsä hitaasti suuntaani ja katsoi jonnekin lävitseni, kauas minun taakseni. Hän hymyili aavistuksen verran. “Vilho tässä”, yritin hiljaa.

Katse lipui ohitseni. Se kiersi taas huoneen seinät näkemättä siltikään mitään. Istuin Beatan viereen sängylle ja tartuin sylissä lepäävään käteen. Hän värähti hieman. Hän suuntasi katseensa salamannopeasti minuun ja tiesin, että hän vihdoinkin näki minut. “Hei, Beata, Vilho tässä. Toin kukkia”, sanoin ja ojensin niitä Beatalle.

Beata loi minuun kysyvän ilmeen. “Kuka Vilho?” hän kysyi rauhallisesti, haaveksuen. Katsoin Beatan kättä ja silitin kämmenselkää. Olin kuullut kysymyksen kolmen viikon ajan joka päivä. Se nakersi minua. “No Vilho”, vastasin kuiskaten huolestuneille kasvoille, joiden katse oli taas kohdistunut kauas minusta. Koitin kumartua niin, että katse kohdistuisi taas minuun. En tavoittanut sitä.

“Vilho. Sinun Vilhosi. Katso, tuossa kihlasormuksessasi on minun nimeni, ja tässä minun sormuksessani on sinun nimesi”, näytin. Beata tarttui sormukseensa ja veti sen pois sormestaan. Hän nosti sen silmiensä tasalle ja tarkasteli sitä hitaasti. “Vilho”, hän sanoi hiljaa. Sitten hän laittoi helpotuksekseni sormuksen takaisin kapeaan nimettömäänsä. “Muistatko sinä nyt minut?” kysyin toiveikkaana. Beata kumartui surumielisenä hieman taaksepäin ja katsoi suoraan eteensä.

“Vilho”, Beata sanoi sitten hieman terävämmin. Suoristin vaistomaisesti ryhtini ja katsoin häntä. Silmät kertoivat, että hän oli nyt täällä, minun kanssani. Beata kumartui ja halasi minua. “Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi hiljaa mokkatakkiini. Puristin häntä lujasti itseäni vasten. “Minäkin sinua”, sanoin.Yritin pyyhkiä kyyneleeni näkymättömiin kun Beata viimein irrottautui minusta.

Istuimme hiljaa sylikkäin sängyllä. Minun teki niin hirveästi mieli sanoa hänelle kaikenlaisia asioita, silloin kuin hän ei ollut tässä maailmassa, mutta nyt kun hän oli, en keksinytkään mitään sanomista. Tuntui paremmalta istua siinä ja silittää toisen olkapäätä, tietäen, että olimme molemmat läsnä ja yhdessä. Yhdessä tässä helvetillisessä taistelussa kohti parempaa tulevaisuutta.

Beata hymyili niin että hampaat näkyivät. Olin kauan odottanut tuota hymyä. Ja kaikki ne inhottavat kerrat, kun hän oli ollut koko ajan kaukana täältä, olivat sen arvoisia. Yhden hymyn arvoisia. Hän painoi päänsä minun rintaani vasten. “Beata”, kuiskasin. “Niin”, hän kysyi uteliaana. “Kun sinä pääset täältä, me menemme lopultakin naimisiin”, minä sanoin. “Oliko tuo kosinta?”, Beata kysyi nauraen. “Oli”, minä vastasin ja vedin häntä taas itseäni vasten.

“Siinä tapauksessa sinun pitää tehdä se vähän romanttisemmin”, Beata vaati. Naurahdin. “Vai niin” virnistin. Nousin seisomaan ja polvistuin häneen eteensä. Tartuin hänen käteensä. “Haluaisikohan neiti siis mahdollisesti tulla vaimokseni, ihan virallisesti”, lausuin juhlallisesti.

Ovi aukesi. Beata säikähti sitä. Hän veti kätensä minun käsistäni ja veti ne itseään vasten hiljaa henkäisten. Ja se mitään näkemätön katse oli taas hänen tilallaan. Lääkäri astui huoneeseen ja harppoi sängyn luokse. “Mites täällä jaksellaan?” hän kysyi. Katsoin häntä epäuskoisena ja pysyin hiljaa. Lääkäri tarkasteli Beataa joka kulmasti ja yritti saada häneen jonkinlaista kontaktia. Beata ei tuohon tilaan tyypillisesti reagoinut juuri mihinkään.

Tuskastuin. Oli hirveää nähdä hänet niin. Hän ei tunnistanut minua, kihlattuaan, ei reagoinut kaikkeen ja vaipui johonkin päänsä sisään. Mitä helvettiä hänelle oli täytynyt tapahtua? Mitä hänelle oli tehty? Jos syylliset joskus saataisiin kiinni, olisin varmasti ensimmäisenä jonossa mestaamassa niistä jokaisen.

Kaulaani oli kiedottu näkymätön köysi, joka kiristyi koko ajan. Suolaiset kyyneleet puskivat itsensä näkyviin. Yskäisin hiljaa. Pyyhkäisin poskiani, mutta kyyneleet valtasivat posket kokonaan ja minun oli pakko istua tuolille sängyn viereen. Nostin kädet kasvoille. Ne tärisivät. Koko kehoni tärisi ja nytkähteli. Kaikki sisälläni pitämä stressi, huoli ja turhautuneisuus oli päättänyt tulla ulos. Tunne oli kokonaisvaltainen. Sisälläni ennen vapaasti purjehtinut laiva laski raskaat ankkurinsa ja masentui harmaaseen sateeseen satamassa. Purjeet oli laskettu. Purjeet oli itse asiassa viety pois, enkä löytänyt niitä enää. Minulla ei enää ollut keinoa liikkua eteenpäin. Pikku hiljaa laiva rapistui, ruostui.

Kävelin ulos huoneesta. Lääkäri tuli pian perästä. “Miten hän paranee?” kysyin saman tien. Lääkäri katsoi minua pitäen virallisen ilmeen. “Emme valitettavasti ole ihan varmoja, mitä hänelle on tapahtunut, joten on hankalaa määrittää, kuinka kauan parantumisessa kestää, hän sanoi. On joka tapauksessa todennäköistä, että hänen mielensä on jotenkin kateissa olon aikana oppinut sulkemaan osan informaation pois niin, että hän on pystynyt sulkeutumaan pois kaikesta pahasta ympärillään. Sitten siitä on tullut reaktio, ja aina kun aivot epäilevät, että jotain pahaa tapahtuu, ne sulkevat itsensä ympäristöltään, jottei niiden tarvisi kokea sitä kaikkea tietoisesti. Ja siitä jalostettuna se on tullut normiksi”, lääkäri kertoi.

Kuuntelin ja nyökkäsin aina välissä. Olin kuullut saman monta kertaa aikaisemmin, eikä mitään uutta koskaan saatu selville. Beata ei itse osannut kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut, tiedettiin vain, että hän oli kaksi viikkoa kateissa ja yhtäkkiä ilmestynyt keskelle kaupunkia, josta hänet oli korjattu talteen, mistä asti hän oli ollut tuossa samassa tilassa. Fyysisiä vammoja ei ollut.  Kaksiviikkoinen oli elämäni pisin, mutta olin varma että se oli ollut vielä pitempi Beatalle.

Astuin takaisin huoneeseen, jossa Beata istui kippurassa sängyllään. Kun astuin hänen luokseen, hän jostain syystä säikähti kamalasti. Hän henkäisi ja nousi sängyltä tuijottaen minun lävitseni. Hän törmäsi sängyn vieressä olleeseen yöpöytään ja säikähti vielä uudestaan. Hän panikoi ja yritti päästä huoneen nurkkaan. Hän ei ollut ennen käyttäytynyt niin. “Beata”, sanoin rauhallisesti. “Vilho tässä, kaikki hyvin”, sanoin. Beata hamusi seinää käsillään ja katse haravoi mitään näkemättä huoneessa.

Hämmästyin. En tiennyt miten tilanteessa tulisi toimia. Yritin saada hänet halaukseeni, ajattelin, että se rauhoittaisi häntä, mutta hän työnsi minut pois ja panikoi vielä enemmän. Nyt hän huusi. Käytävältä tuli samantien hoitaja huudon perässä. Hän huusi toista hoitajaa mukaansa. He tarttuivat panikoivaan kihlattuuni ja pakottivat hänet sänkyyn. Sydämeni särkyi siitä huudosta. Hetken päästä hän rauhoittui.

Kävelin pois huoneesta, kävelin pois rakennuksesta, pihalta, tieltä, kaupunginosasta. Kävelin, tietämättä minne. Pienen hetken hän oli tänään ollut minun kanssani. En siltikään saanut mielestäni niitä säikähtäneitä silmiä, jotka katsoivat paniikissa suoraan minuun. Ne katsoivat minuun, ne näkivät minut, ja silti ne pelkäsivät. Istahdin puiston penkille. Painoin kasvot käsiini.

A. Niemi

Saatanan hyvä työntekijä

Kaupat tehty. Viimeistelen sopimuksen kättelyllä heti, kun asiakas on saanut allekirjoitettua sopimuksen. Jämäkkä ja päättäväinen ote tarttuu kädestäni, viha huokuu asiakkaasta. Jään nojaamaan tuoliini jalat ristissä, kädet niskan takana. Suljen silmäni hetkeksi, taas yksi kauppa tehty. Päivän kiintiö alkaa olla täynnä. Nousen tuolilta ja kävelen kädet selän takana ikkunalle ja katson punertavaan ympäristöön korkeasta toimistohuoneesta.

Liekit leimahtavat takana. Käännyn hitaasti professionaalisesti leuka pystyssä. Edessä ei aluksi näy ketään, mutta kun hieman lasken ylpeyttäni, huomaan, kuinka huoneessa seisoo pieni lapsi. Suljen silmäni ja käännyn äkkiä takaisin, tätä minulle ei opetettu. Ei ollenkaan. Nostan käteni suuni eteen. Tätä ei todellakaan käyty koulutuksessa. Tuijotan hetken kaukaisuuteen, sitten jalkoihin, teen nopean päätöksen.

Käännyn lapsen puoleen, joka seisoo juuri siinä, mihin oli ilmestynytkin.  Kyykistyn tämän eteen ja hymyilen. Hymyilen ja tuijotan, lopulta huokaisen. “Heippa, kuule, olet tainnut hukata vanhempasi?” Lapsi seisoo ja halaa vain jotain nukkeaan, johon en oikein jaksanut kiinnittää huomiota. Huokaisen vähän lisää. “Voin lähettää sinut takaisin...mistä sitten tänne saavuitkin, ei tarvitse hätäillä, kyllä sinut kotiin saadaan -.” Lapsi astuu pois huoneen keskellä olevasta ringistä. “Ei, ei, astu takaisin, niin saadaan sinut kotiin” yritin hymyillä mahdollisimman pehmeästi.

“Miksi sinulla on noin pienet sarvet?” Lapsi kysyy yhä pidellen leluaan. Yllätyin kysymyksestä ja jatkoin hymyilyä hämmentyneenä. “Voi, rakas pieni, koska olen... Pitäisikö niiden olla muka isot?” lasken hieman leikkiä, mutta valehtelen perään jotain, mitä ensimmäisenä mieleen tulee: “Meillä on tänään naamiaisjuhlat.” Lapsi vain nyökkää, mutta kurottaakin yllätten sarviini. Yritän kyykkyasennossa ottaa askelia taakse mutta kaadun pepulleni maahan. “Hei, Hei, hei!” huudahdan estäen lapsen yrityksen. “Minulla on herkät sarvet.” keksin äkkiä, mutta se ei välttämättä ollut valhe. En halua, että sarviini kosketaan. “Kuule, jos sinut nyt hommataan kotiin,” nousen ylös, “Astuhan rinkiin.”

“Ei,” lapsi toteaa päättäväisesti ja parantaa ryhtiään. “Anteeksi kuinka?” Tuijotan lasta ja räpyttelen silmiäni hämmentyneenä. Ristin käteni, “Mutta, vanhempasi varmasti -”. Lapsi keskeyttää päättäväisesti todeten, “Kuulin, että voit tarjota ihan mitä tahansa.”

Hymähdän, “nyt on käynyt väärinkäsitys,” valehtelin. Lapsi oli jotenkin päässyt juuri tämän bisneksen ytimeen. Mutta lapsi? “Mitä haluaisit, karkkia, kenties toisen nuken?” naurahdan. Pitäisikö minun muka viedä lapsen sielu? Lapsi ei tiedä, mitä on pyytämässä.

“Karkkia, se on mitä haluan, pyydät kuulemma vain sielua.” Käännyn hetkeksi ympäri järkyttyneenä, Vain sielua? Jos olisin todennut sen ääneen, niin se olisi tullut suustani korkeampana kuin tuskan huudot. Lapsi haluaa karkkia ja haluaa myydä oikeasti sielunsa? Kenen kanssa lapsi viettää aikaa? Vaikka bisnes kuinka käskee, en vain voi viedä lapsen sielua. Potkuthan tästä saattaa tulla. Käännyn huokauksen kera takaisin. “Voi, mikset heti sanonut? tiedät varmasti miten homma toimii? Kättelemme astut rinkiin ja perillä kotonasi odottaa, se mitä sovimme.” hymyilin juuri selitettyäni suuren valheen hieman sarkastisesti, mutta eihän pieni lapsi ymmärrä. Ojensin käteni kättelyyn. Oikea sopimushan tehdään myös kirjallisesti. Voitto! Lapsi tarttui käteeni ja puristi sitä niin jämäkästi, kuin pieni lapsi vain pystyi.

“Kiitos, sopimus tehty-” Irrotan otteen-  “älä tule uudestaan, kiitos,” hymyilin ja ohjasin lapsen olkapäistä rinkiin päin. Lapsi astui rinkiin kaiken uskoen. Loppu hyvin kaikki hyvin. Liekit nousivat ringin reunoilla ja lapsi oli poissa. Onneksi henkilö voi vain kerran tulla tekemään bisneksiä.

Rojahdan takaisin tuolilleni. Hieron käsilläni ohimoitani ja huokaisen, oikein syvään. Pyöräytän tuolin ikkunaan päin. Liekit leimahtaa. Käännyn reaktion omaisesti heti tuolillani takaisin. “Voi saatana sentään!” Kiroan ja turhautuneisuuteni huokuu minusta.

“No minä tässä tosiaan, terve,” itse saatana vastaa jämerällä äänellä. Nousin äkisti ylös, yritin niellä palaa kurkusta, samalla onnistuin pidättämään hengitystä. “Minulle on tullut tietoa, että olet jättänyt kaupan väliin.” Itse pääpaha totesi. “Asia on niin, että -”, en ehtinyt selittää sen paremmin, kun seisoin jo jonossa kidutettavien luo. Tuijotin tyhjyyten, olisi pitänyt myydä ne perhanan karkit sielusta, täällä taas pitää kitua vuosi tai pari, ja sitten pitää etsiä uusi työ. Tuijotin vain edessä olevan selkää, liikkuen jonossa hitaasti eteenpäin.

Anonyymi

Tunnemyrskyä noin 10 m/s

Hymyilit

Näit minut.

Ensimmäistä kertaa aikoihin joku näki minut tavalla, jolla sinä minua katsoit.

Katsoit minua lempeästi. Siniset silmäsi katsoivat niin tarkasti ja näkivät syvälle.

Puhuit minulle kauniisti. Sanasi jäivät pyörimään mieleeni. Nostivat minua sentti sentiltä irti maasta, ilmaan.

Mutta sinä olet varattu.

Ja puhut hellustasi ‘’vaimona’’. Sekä kerrot kuinka suunnittelette perhettä.

Kaikki se samaan aikaan, kun silität kylkeäni ja puhallat pieniä ympyröitä niskaani. Samaan aikaan kun ruokit ihastustani sinuun ja yrität saada minut leijumaan.

Mutta en voi leijua. Ajatus siitä, kuinka puhut rakkaudestasi ‘’vaimoasi’’ kohtaa, vetää minua maata kohden.

Vierelläsi on niin hyvä nukkua.

Turvallinen, lämmin ja tunnen oloni arvokkaaksi.

Pidät kiinni minusta. Käperrymme toisiimme. Tunnen hengityksesi.

Tuntuu ihanalta.

Tuntuu kamalalta.

Tuntuu kuin olisin rakastumassa sinuun. Tuntuu kuin olisin rikkomassa toista rakkautta.

Herään.

Ajattelen, että en aio antaa tunteideni kehittyä. Jos en ehdi saada mitään, en voi myöskään menettää mitään.

Jätän tuon lämpimän katseen, kauniin äänen, hellän sydämen taakseni. Jätän se sinun ‘’vaimollesi’’.

En ole tarpeeksi rohkea ottamaan riskiä. Pelkään että menetän sinut.

Mutta jos en ehdi saada sinua, en voi myöskään menettää sinua.

Lopetan tämän ajoissa.

Pilvi Pyhäjärvi

Turva

Luku 1

2019

Uneni läpi tunkeutuu viiltävä ulina. Luulen sitä aluksi herätyskelloksi ja yritän hutkia sen hiljaiseksi. Hetken päästä se kuitenkin onnistuu vihdoin tulemaan uneni läpi ja herään. Ulinan lisäksi alkaa kuulua selkeä naisen ääni, kuin kaiuttimista.

“TÄMÄ EI OLE TESTI. TOISTAN: TÄMÄ EI OLE TESTI. KAIKKI VÄESTÖNSUOJAAN, NYT. TOISTAN: KAIKKI VÄESTÖNSUOJAAN, NYT. TÄMÄ EI OLE TESTI…”

Tuijotan ikkunasta ulos hämmentyneenä. Tajuan nousta ja lähteä liikkeelle vasta, kun kuulen mantran neljännen kerran. Sydän hakkaa sataa tuhatta, kun juoksen adrenaliinin vallassa eteiseen, tungen jalat ensimmäisiin kenkiin, joihin ne osuvat ja nappaan takin mukaani.

“KAIKKI VÄESTÖNSUOJAAN, NYT. TOISTAN: KAIKKI…” Tasainen, jopa elektronisen kuuloinen naisääni jatkaa mantraansa samalla, kun ilmahälytys ulisee taustalla kaikkialla kaupungissa. Porraskäytävässä törmään naapureihini, jotka ovat aivan yhtä hämmentyneitä, kuin minäkin. Jonkun lapsi itkee, toisen lapsi taas on jähmettynyt pelosta paikalleen. Ulina vain jatkuu ja jatkuu, kun yritämme kaikki päästä alas väestönsuojaan.

“TOISTAN: TÄMÄ EI OLE TESTI…” Sydän hakkaa niin kovaa, että silmissä alkaa sumentua. Yritän huimauksesta huolimatta kuitenkin päästä alas niin nopeasti, kuin vain mahdollista. Hitto, kun pitää asua ylimmässä kerroksessa.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tunnen jonkun ottavan minut vastaan ovella ja työntävän hellästi, mutta jämäkästi peremmälle. Kompuroin lähimmän seinän viereen ja valahdan istumaan. Takki rapisee seinää vasten. Suljen silmäni ja kuuntelen ympärillä olevaa maailmaa: seitsenkerroksisen kerrostalon miltei kaikki asukkaat, hiljaiset aikuiset, pelosta itkevät lapset ja taustalla uliseva ilmahälytys. Jyrähtelyä, aivan kuin hävittäjät lentäisivät ylitse. Ovatko ne meidän vai vihollisen? Vai kuuluuko jyrähtely hävittäjistä ollenkaan? Mitä helvettiä täällä edes tapahtuu?

Tunnen paniikkikohtauksen lähestyvän. Nyt, kun on vihdoinkin päässyt suojaan, adrenaliini purkautuu kohtauksen muodossa. Ei, en halua, en pysty. Liikaa ihmisiä ja melua… Yritän hengitellä syvään ja niin rauhallisesti, kuin pystyn samalla, kun muistuttelen itselleni, että ihmisiä eikä melua ole niin paljon, kuin yliherkistyneet aistini saattavat väittää.

Sisään, ulos… En ole saanut paniikkikohtausta nyt aikoihin, enkä todellakaan välittäisi saada sellaista nytkään, varsinkaan ihmisten nähden. Ei missään nimessä käytännössä tuntemattomien ihmisten nähden. Ei, ei, ei, ei.

Ja tietenkään en koskaan opi: paniikkikohtauksen pelkääminen lisää riskiä saada se pirun kohtaus.

sisään, ulos, liian nopeasti, hitaammin, jooko, hitaammin

Silmissä sumenee uudestaan, ja puristan ne tiukasti kiinni, niin tiukasti, että näen tähtiä. Tai ehkä tähdet tulevatkin käsistä. En tiedä. Mutta niitä on silti liikaa, haluan ne pois. Ääniäkin on liikaa, se tekee kaikesta vielä pahempaa, kun tietää, että ympärillä on niin paljon ihmisiä näkemässä ja varmasti nauramassa pilkallisesti. Kuiskuttelemassa, kuinka olen heikko.

heikko, saatanan heikko… yritä nyt edes hengittää

Joku koskettaa olkaani ja sanoo jotain. En ymmärrä sanoja, minulla on muutakin ajateltavaa, kuin sanat. Pudistan päätäni. Mene pois, yritän sanoa eleellä. Mutta tämä joku jatkaa puhumista. Ärsyttää. Miksei hän ymmärrä? Pudistan päätäni lujemmin. Lopulta, kun tajuan, ettei hän oikeasti ymmärrä, yritän puhua. Saada sanoja suustani, mutta ne eivät tule.

Tai tulevat kyllä, mutta ne ovat aivan väärät sanat.

“Auta, en saa henkeä”, kuulen itseni sanovan ja heti kadun sitä. Tuo ei ollut se, mitä minun piti sanoa, jumalauta.

“I don’t understand”, ääni vastaa kaukaa ja minulla kestää tajuta, että mies ei tosiaankaan puhu suomea. “...in English, please.”

Yritän koota aivojani, jotta saisin edes jonkinlaisen vastauksen ulos englanniksi. Se, ettei pysty hengittämään, vaikeuttaa ajattelemista huomattavasti. Lopulta saan sanat ulos pihahtaen, tällä kertaa englanniksi. “En pysty hengittämään.” Hetken päästä kuulen taas sanoja, ikään kuin jostain vielä kauempaa, enkä ymmärrä niitä. Paniikki pahenee ja minua alkaa pyörryttää entistä enemmän.

Vahvat, isot kädet olkapäilläni tuntuvat niin kovin lämpimiltä muuten jäätävässä ympäristössäni. Yritän keskittyä siihen tunteeseen, yritän jättää kylmyyden huomiotta. Yritän hengittää, seurata tuntemattoman ohjeita, vaikka en niitä ymmärräkään. Kaikki muu on kadonnut ympäriltäni, kaikki äänet ja kaikki ihmiset, lukuunottamatta tuntematonta ja tämän ääntä ja ohjeita.

Mutta ainoa asia, johon pystyn oikeasti keskittymään, on paniikki. Tunne siitä, että turvallisuus on kadonnut, poissa.

Ingrid G. K. Saari

Myllytuvan musta yö

Pimeässä hiljaisuudessa

narskuvat rattaat

huutavassa tuulessa

ulvovat siivet

kiljuvat kauhusta

kuolevaiset

hyytävä sade

kun minä astun

jäätyvään maahan

mustana pilvet

salamoivat raivoten

taivaat

vaieten astelen

kohti kankeutta

istuu hän odottaen

kalpeana katsoen

on tiennyt minun

saapuvan

näen hän pelkää

myllytuvasta

omasta kodistaan

olen tullut hakemaan

hänelle tärkeintä

elämää

hellästi kosketan

miehen tuhoan

nyt hänet haluan

luokseni tuonne

tuonelan virran

valtakuntaan

kuulen hän huutaa

vaipuu hiljaa

ei halua luovuttaa

ei halua menettää

ja silti sen teen

tapan

ja kun kaikki on ohi

hän on kuollut

maailmasta kadonnut

minä aloitan uudestaan

haluan taas uuden

uhrin

janoni ei sammu

tahdon vain jatkaa

nautin siitä tunteesta

kun kaikki loppuu

sillä olen sen herra

helvetin

A. Niemi

Ei tämä tähän lopu

En pelekää kuolemaa

En pelekää että menetän sinut

Met oomma solmineet avioliiton

Met oomma siis aina yhessä

Ráhkistan du nu (Rakastan sinua nyt)

Ráhkistan du álo (Rakastan sinua aina)

Ihminen lankes syntiin

Ihminen on nyt kuolevainen

Rakkaus, sitä se Jumalan poika ei pistäny kuolemaan

Rakkaus se pyssyy hengisä aina

Ráhkistan du nu (Rakastan sinua nyt)

Ráhkistan du álo (Rakastan sinua aina)

Elä sinäkään pelekää

Elä turhaan mieti lähtöä

Sitä saahaan siivet selekään

Sitä lennetään vain toiseen aikaan

Ráhkistan du nu (Rakastan sinua nyt)

Ráhkistan du álo (Rakastan sinua aina)

Toinen mennee eeltä

Toinen kattoo reitin valamiiksi

Tuonilmaisissa näemmä taas

Tuonilmaisissa jatkamma siittä, mihin jäimmä

Ráhkistan du nu (Rakastan sinua nyt)

Ráhkistan du álo (Rakastan sinua aina)

Sinun ruumiis haudattiin

Sinun sielus lähti matkaamaan

Vaikka et oo enää tässä, olemma yhessä

Vaikka et nää minua, tunnet rakkauteni sinua kohtaan

Ráhkistan du nu (Rakastan sinua nyt)

Ráhkistan du álo (Rakastan sinua aina)

Pilvi Pyhäjärvi

Tuhkana tuuleen

Tyrimme kaiken. Tyrin kaiken. Mustan tuhkan ja hiilen peittämä rappeutunut ruumis makasi kahden muun vierellä. Lasken neljännen hiiltyneen ruumiin kolmen muun vierelle. Ruumiit ovat kaikki täysin palaneita. Kuin tummia olentoja suoraan painajaisista. Kaikki oli palanut täysin. Koko perhe makasi tuhkaisina luurankoina edessämme. Koko kehoni tuntui tyhjältä ja tunnottomalta. Perheen talo makasi puoliksi maassa punaisina hiilinä, kun talon joku nurkka paloi vielä punaisin roihuvin liekein lähettäen pieniä kipinöitä mustalle taivaalle. Paloautojen vilkkuvat valot heittivät valoa ympäristöön.

Hengitin raskaasti. Hengitys värisi. Otin kypärän pois tärisevin käsin. Tyrimme suuresti. Emme tehneet sitä, mitä meidän pitää tehdä. Emme pelastaneet ihmisiä. Kuulin ainoastaan paloauton yhä jatkuvaa huutamista. Kaikki äänet kuuluivat kovaa. Korvia vihloi. Äänet muuttuivat yhdeksi korkeaksi ääneksi. Valot häikäisivät, muuta en nähnyt. Hengitin kovempaa. Tiputin kypärän maahan. Yritin saada selkoa kaikesta. En saanut henkeä. Puku puristi, halusin sen pois. Puku painoi rintakehääni, kuumuus kohosi. En saa henkeä. Hengitin raskaammin. Tiedän, että kuolen. Hengitin vielä raskaammin, en halunnut kuolla. En halua kuolla. Hikeä valui kasvoiltani alas, ehkä kyynelkin, en ollut varma. Minua pelotti. Maaperä alkoi pettää jalkojeni alla. Näin vain valoja. Yritin hengittää.

Paino laskeutui hartioilleni. Tasapaino alkoi tasaantua. Kirkkaiden valojen seasta alkoi erottua henkilö. Ethan yritti selittää jotain. Korvissa vain tingitti. En kuullut yhtään mitään. En onnistunut lukemaan sanaakaan hänen huuliltaan. Hän piti tiukasti kiinni. Näkö alkoi palautua hitaasti. Huuleni värisi ja yritin yhä hengittää. Yritin yhä selviytyä. Yritin selviytyä kykenemättä tekemään mitään. En kyennyt liikkumaan. Tuijotin hänen silmiään, Ethan nyökkäsi ja hengitti, hengitin hänen mukanaan. Hänen silmänsä heijastivat paloauton vilkkuvia valoja, kun kuitenkin huoli tihkui hänen silmäkulmistaan. “Ei hätää. Keskity hengitykseen. Ajattele kissaasi.” Ethan kertoi rauhoittavalla äänellä. Kuulo alkoi palautua pikkuhiljaa. Ihmismassasta kantautui kuitenkin paljon ääniä, eikä kukaan ollut vielä sammuttanut paloauton sireeniä. “Hengitä. Sisään, ulos, sisään,” Ethan hengitti mukana. Tuijotin hänen huuliaan, hänen hengittämistään. Sisään, ulos, sisään, ulos. Ihmisiä huusi, valoja välkkyi. Suljin silmäni. Sisään, ulos, sisään, ulos. Pietro odottaa kotona, ajattelin kissani pehmeää turkkia. Kun avasin taas silmäni, Ethan oli yhä siinä.

Joku sammutti sireenin. Muita kerääntyi lähemmäs. “Olen...Olen ok.” Muuta en saanut sanotuksi. Ethan auttoi minua raahautumaan paloautolle ja tarjosi minulle tukea. Istuimme alas. Tuijotin vain lattiaa. Koko kehoni tärisi yhä. Suljin silmäni hetkeksi, mutta kuva ruumiista pomppasi mieleeni. Avasin silmäni heti. Sisään, ulos, sisään. Muistutin itseäni tasoittamaan hengitykseni.

      “Et kai ajatellut jäädä tänne yöksi?” Joku vitsaili astuessaan autosta ulos viimeisten joukossa. Olimme jo nyt perillä. “Älä välitä,” Ethan viittoi minua mukaansa pois autosta. Vaihdoin vaatteeni asemalla jäykästi. Tuijotin vain tyhjyyteen. Liekit eivät olleet koskaan tuntuneet näin pelottavilta. Räpyttelin silmiäni takaisin nykyisyyteen. Istuin vain paikoillani. Hätkähdin kun Ethanin käsi laskeutui olkapäälleni. “Lähdetäänkö?” Nyökkäsin ja työnsin itseni ylös penkiltä ja kävelimme yhdessä parkkipaikalle. En tiennyt mitä sanoa. Tunsin itseni pelkuriksi. Ethankaan ei sanonut mitään, kunnes juuri autoni luona tarttui käsivarrestani. “Kaikki on okei, se ei ollut sinun vikasi,” Ethan yritti lohduttaa parhaansa mukaan. “Kiitos.” Nyökkäsin ja katsoin kun Ethan kääntyi omalle autolleen.

Suljin oven ja ajoin kotiin tyhjin mielin. Katuvalot vilahtivat ohi, kun olin jo pian kotona. Silmiäni poltteli mahdottoman paljon, se tuntui siltä kuin en olisi nukkunun räpäystäkään viime yönä ja sen kaiken ajan olisin vain tuijottanut yhtä pistettä. Olo oli raskas ja väsynyt.

Jätin tavarani ovelle ja kiirehdin suoraan sänkyyn. Hengitin syvään. En tiennyt mitä tehdä. En tiennyt, miksi reagoi niin. Olin hämmentynyt, en halunnut ajatella asiaa. Halusin unohtaa koko päivän. Lopulta päästin muutaman kyyneleen, sitten useamman. Tiesin ettei itkeminen auta. Se tuntui kuitenkin hyvältä. Annoin kaiken purkautua ulos. Pietro hyppäsi viereen ja silittelin sitä, kun samalla itku alkoi muuttua haukotuksiksiksi ja lopulta uneksi.

***

Liekkejä. Punaisen ja oranssin sävyisiä, niin kauniita. Liekit loimusivat korkeina ja uljaina. Ne hipoivat taivasta. Ne sykkivät lämpöä. Oli tosi lämmintä, kuuma. Liekit lähenivät. Liekkien lomasta puski esiin tummia luurankomaisia ja hiiltyneitä ruumita. Ne päästivät suustaan korvia vihlovaa kirkumista. Ne lähestyivät. Ne yrittivät vetää minut mukanaan. Ne tiesivät nimeni. Joku seisoi kaukaisuudessaan sytkäri kädessä. Sytkäri lensi kuivalle ruoholle. Ruoho leimahti palamaan epätodellisen suurina liekkinä. Uudet liekit ruokkivat edellisiä ja ne yhdistyivät yhdeksi kamalaksi mereksi. Henkilö käveli liekkien keskeltä ja ojensi sytkäriä.

Pingahdin ylös sängyltä. Hengitin raskaasti ja sydän jyskytti koko kehossani. Olin hiestä märkä. Minulla oli kylmä. Sisään, ulos, sisään, ulos. Ajattelin Ethania. Päätä jomotti. Huoneessa oli hämärää. En uskaltanut liikkua hetkeen. Sytytin lopulta lampun.

Ovea raavittiin. Nousin nopeasti ylös ja avasin oven ja annoin Pietron tulla sisälle. Miksi ovi oli kiinni? Rohkaistuin ja hain vessasta pyyhkeen, jonka laitoin lakana päälle. Vain muutama ruumis, muistutin itseäni. Sujahdin peiton alle, mutta kuumuus valtasi minut heti. Vedin peiton sisältä täkin pois. Suljin silmäni. Ajatukset ruumiista valtasivat taas mieleni. Pakotin itseni pitämään silmäni kiinni ja yritin ajatella jotain aivan muuta ja kääriydyin tiukemmin peittoon. Haluan unohtaa. En halunnut sammuttaa valoa. Kertasin tapahtumaa päässäni niin kauan, että se miltei muistutti arkipäivästä asiaa. Ruumiit kuitenkin  kaikesta huolimatta pomppasivat mieleeni. Ajattele muuta, muistutan itseäni lisää. Mietin Ethania, joka oli yrittänyt lohduttaa minua. Pakotin itseni nukahtamaan.

***

Auringon kuultaessa pienestä kaihtimen raosta, se heijastui peilin kautta kasvoille kylmähkön keltaisena viiruna. Tarkkailen itseäni peilistä. Nahkatakki on eksynyt kaapin uumenista päälleni. Koko olemus huokaa jotain vahvaa ja itsevarmaa.

Mitä? Harkitsen jo takin pois riisumista, se ei ole yhtään tyyliäni. Mutta näyttää kyllä hyvältä. Pidä vain päällä, jokin itsevarma kehottaa jostain mielen perukoilta. Lopulta annan periksi ja hyppään autoon hymyillen.

         Ajatuksissani ajan saman reitin. Sen reitin mitä aina ajan ja pian auto on parkkeerattu nätisti pihalle. Ovella tervehtii neiti Glimson, tai miten itse hänet paremmin tunnen terapeuttinani. Tervehdin häntä itsevarmasti nyökäten, päästän jopa pienen virneen omaisen hymyn. Hän vilkaisee minua päästä varpaisiin, mutta kohteliaasti kutsuu minut sisälle.

     “Olet nähtävästi vaihtanut tyyliä” hän aloittelee keskustelua samalla heilutellen kynäänsä kädessään. “Joku sisälläni muisti kaiketi takin olemassaolon ja sen päätin sitten pukea,” kerroin hieman olkapäät kohauttaen, “kai se kohentaa itsetuntoa?” Mietin. Glimson nyökkäsi. Hän odotti hetken, kuin olettaen, että jatkan kertomusta. Hän kuitenkin pian asetteli itse lisäkysymyksiä. “No, miten nyt on sujunut? Edellisestä tapaamisesta onkin vähän aikaa.” Hän kertoi samalla selaten toisella kädellä kalenteriaan, ikään kuin tarkistaen kauanko edellisestä kerrasta oikeasti oli ollut.

       Nielaisin. “Kuulin, mitä eilen tapahtui töissäsi, haluatko puhua siitä?” Glimson kysyi lempeällä äänellä. Harkitsin hetken oliko eilinen tapahtuma ja sen aiheuttama yliherkkyys kertomisen arvoista. Ruumis pomppasi mieleeni. Sydän alkoi tykyttämään. Sisään, ulos. Hengitin hermostuneena ja leikin sormillani. Hengitin ulos ja kerroin pienestä paniikkikohtauksesta ja painajaisesta. Kesken selityksen itsevarmuus muuttui samaksi mitä se eilenkin oli ollut. Heikoksi. Tuntui kuin persoonallisuuteni olisi romahtanut täysin.

“Oliko painajaisesi ruumiit samat kuin tapahtumapaikalla?” Glimson kysyi uteliaana. Pudistin päätäni. Puristin käsiäni yhteen, tunsin sykkeen sormissani. Hän nyökkäsi ja tällä kertaa mieleeni pomppasi aivan eri tulipalo nuoruudesta. Suljin äkkiä silmäni, en halunnut muistella sitä. En halunnut muistaa sitä ollenkaa. Halusin nimenomaan palomieheksi, jotta voisin auttaa ja unohtaa. Sisään, ulos, sisään, ulos, ota rauhassa. Glimson alkoi selittämään erilaisista tavoista käsitellä asiaa. Hän myös muistutti kuinka toimia paniikkikohtauksissani ja sovimme yhdessä seuraavan ajan. Se olisi yllättävän pian. Hän halusi kuulemma tarkistaa yhden asian äkkiä, ennen seuraavaa tapaamista. En edes kuunnellut kunnolla muita kehotuksia. Tuijotin vain tyhjyyteen omaksuen vain osan hänen asioistaan. Hän antoi joitakin lappuja. Masennuksesta, paniikkihäiriöistä, traumojen käsittelystä, ties mistä. Tuntui kuin hän olisi antanut käsiini kaikki huoneen mielenterveydestä kertovat lappuset ja pian hän hyvästeli huolestuneen näköisenä ovella.

        Ajoin tismalleen samaa tuttua reittiä kotiin. Puristin rattia niin kovaa, että sormet alkoivat olla jo valkoiset. Maisemat vyöryvät ohitseni ja pian olin jo kotona. Vaihdoin ensimmäisenä vaatteet siihen mitä minulla yleensä oli ja heitin nahkatakin tuolille. Vajosin sänkyyn ja tuijottelin kattoa. Isäni ongelmat alkoivat nousta mieleeni. Liekit muistuivat taas mieleeni, sekä ruumiit. Joku sisälläni kuitenkin havahdutti minut ja käski ottaa asenteen elämään. Lähdin lenkille.

***

“Kuka psykopaatti täällä on päästetty toimimaan?” Kuulin kun joku takaa totesi. En ollut varma vitsailiko hän, mutta äänestä lähti myös joku pieni raivon vivahdus. Join vettä ja kuuntelin, kun joku toinen totesi jotain poliisien pätemättömyydestä. Nyökkäilin hieman itsekseni, eivät poliisit olleet saaneet mitään tehtyä. Eilen illalla oli tapahtunut toinen tuhopoltto. Molempia oli alettu kutsumaan tuhopoltoiksi toimittajien toimesta.

“Olit onnekas, kun sinun ei tarvinnut nähdä sitä.” Nostin katseeni ja Hayley asteli huoneeseen ja nappasi pöydältä banaanin ja istui pöytätasolle syömään sitä. “Se oli kauheampi kuin toissapäivänä, melkein kammoksutti minuakin,” Hayley totesi mässyttäen. Nielaisin. “Mikä siinä oli pahempaa, edellisessä kuoli koko perhe?” Rohkaistuin kysymään. “Tällä kertaa nuorin jäi eloon, lapsi raukka ei tajunnut mitään,” Hayley totesi tuimasti ja jäi tuijottelemaan maata niellen tyhjää.

“Moikka!” Ethan tuli huoneeseen tervehtien liian iloisesti alakuloiseen tunnelmaan nähden. Hänen ilmeensä muuttui heti, kukapa ei olisi tajunnut, että tunnelma ei juuri nyt ollut kaikista hilpein. Hayley tervehti antaen pienen hymyn ja lähti nakaten puoliksi syödyn banaanin roskiin. Ethan istui viereeni. “No, miten meni eilinen, onneksi et muuten ollut paikalla,” Ethan raapi leukaansa, “Tai siis, hyvä vain että et nähny sitä, tarvitsit pientä lomaa,” hän vielä selitteli. Mumisin jotain pientä, kaipa hän oli oikeassa. “Eipä ihmeellisesti, olin kotona, kävin lenkillä,” yritin kovasti muistella mitä tein lenkin jälkeen, “kaipa menin aikaisin nukkumaan.” Ethan nyökkäsi. “Nukkuminen kuulostaa mukavalta, kiva takki muuten,” Ethan jätti kehun, kun nousi taputtaen minua olkapäälle. Vastasin pienellä hymyllä. Nahkatakki oli hyvä valinta. Paransin ryhtiäni ja vaihdoin itsekin maisemaa asemalla.

***

Heräsin aamulla, kun Pietro kehräsi vierelläni. En millään halunnut nousta ylös, mutta lopulta raahauduin keittiöön. Ruoan laittaminen tuntui kuitenkin liikaa voimaa vievältä. Istuin television ääreen ja vilkasin uutisia ohimennen. Raastava tunne puristi vatsaani kun viimeisen viikon uutisia kaiveltiin oikein urakalla läpi. Vilkaisin kelloa. Tunti oli kadonnut huomaamattani. Nousin ylös ja kylmät väreet hiipivät selkäpiitäni, kun uutisissa alettiin kertomaan tulipaloista. Pysähdyin hetkeksi. Nielaisin tyhjää ja hengitin nopeasti. Pitää silti mennä töihin.

Saavuin asemalle ja tietämättä, mitä voisin tehdä, päätin mennä salille. Punnerrukset ja leuanvedot kuitenkin heikkenivät hetki hetkeltä, kun mahaani alkoi sattua aina vain enemmän. Tuntui kuin olisin juuri vetänyt elämäni kovimman treenin, se tuntui hyvältä, mutta kipu keskittyi nälkään. Olisi pitänyt syödä se ruoka. Pitelin vatsaani. Mene nyt syömään, kehotin itseäni. Kävelin pois salilta vatsaani pidellen. Pysähdyin hetkeksi, miten minulla on näin nälkä. Vilkaisin kelloa, olin salilla melkein kaksi tuntia. Kävelin hämmentyneenä keittiötilaan. En pystynyt ymmärtämään minne aika oli kulunut. Tunsin itseni rikkinäiseksi.

“Mikä hätänä?” Ethan tuli ja tarttui minua olkapäistäni. “Minulla on ihan saatanallinen nälkä” totesin rohkeasti muuta ajattelematta. En saanut vastausta ja vilkasin Ethania, joka totesi: “Ala sitten tulla.” Maha kurni ja menimme keittiöön. Nappasin reppuni ja tuijotin sen tyhjyyteen vielä enemmän hämilläni. Miksi en ottanut eväitä? Repussa oli ainoastaan terapeuttini antamat Lehtiset. Seisoin paikallani, mitä helvettiä oli meneillään? “Unohdin evääni” kuiskasin ja laskin reppuni alas. Ethan ei ollut moksiskaan vaan antoi oman leipänsä, hyväksyin sen. Nälkä alkoi viedä voimia.

“En tiedä mitä tapahtuu” Totesin miltei kuiskaten, kun olin nielaissut osan leipää. “En tajua yhtään, en muista mitään, en..en, en tajua,” selitin hieman katkonaisesti hätääntyneenä. Joku sisälläni yritti toimia vastuksena, mutta tunteeni olivat nousemassa pinnalle. “En oikeasti tajua mitä vittua tapahtuu,” hengitin.

“Hei, hei, hei,” Ethan istui viereeni. “Ei mitään hätää...se on normaalia.” En uskonut. Laskin katseeni alas. “En oikeasti -”, lauseeni rikkoi korvia vihlova hälytys. Hotkasin leivän ja nousin ylös ja jätin tunteeni siihen penkille, kun molemmat työnkuvaan kuuluen nousimme ylös ja kiirehdimme vaihtamaan vaatteet. Kiskaisin vaatteet päälle ja istuimme minuutin päästä jo autossa.

Moni kyseli hälytyksestä, kun vihdoin saimme tiedon auton taakse kaikki katseet kääntyivät minuun. Sydämeni hyppäsi yli yhden lyönnin. Sitten toisen ja pian sydän tykytti kovempaa kuin koskaan ennen. Hengitykseni meni samaan tahtiin kun yritin hyperventiloiden saada kerättyä kaiken mahdollisen hapen keuhkoihin. Ilma alkoi tuntua tukalalta. Huuleni tärisi, Pietro. Kun pääsimme perille, hyppäsin autosta ulos. Yritin tasata hengitykseni.

Ryntäsin kuitenkin palavan talon sisälle. Puku puristi rintakehääni. Hengitä, muistutin itseäni. Juoksin suoraan ylös. Halusin löytää pietron. Haravoin katseellani palavaa taloa. Juostessani taloon laiminlöin varmasti joka ikistä paloturvallisuuteen liittyvää asiaa. Hengitä. Yritin etsiä kissaani vielä enemmän. Hengitä. Hengitykseni muuttui taas raskaammaksi ja nopeammaksi. En kuullut mitään. Kyynel valui. Pietro. Huuleni värisi. Koko kehoni värisi. En saanut henkeä. Sisään, ulos, sisään, ulos, pietro.

Kädestäni kiskottiin. Repäisin sen irti. Pietro. Käsi tarttui uudestaan ja veti minua pois. Kyynel vierähti. Yritin hengittää kaikin voimin. Vedin henkeä. Yritin päästää myös hengityksen ulos. Tuntui kuin hengitys olisi jäänyt kelaamaan, eikä happi kulkenut juuri ollenkaan. Pidättelin kaikin voimin kyyneliä. Silmiä kirveli. Silmiin sattui. Päästin kaiken ulos. Hengitä. Astuimme ulos. Joku riisui kypärääni. Hengitin kaikin voimin. Tuntui kuin keuhkoni olisivat rikki. Laskin kasvoni käsiini. Kaikki äänet kuuluivat yhtenä korkeana viivana. Purin huultani. Puristin kyynelten täyteisiä silmiäni kiinni. Otin käsilläni maan vastaan. Yritin hengittää.

“Mike! Mike, hengitä.” korvissa tingitti yhä. Ethanin ääni kuului. En saanut prosessoitua mitään. Yritin yhä hengittää. Heitin hanskat pois. Käteni olivat täysin hikiset. Heti kun laskin ne kovale asfaltille ottivat kädet vastaan useamman naarmun. “Hengitä!” Ethan tuli ja nosti minut ylös. Hän ojensi jotakin syliini. Nielasin tyhjää. Puku ahdisti, se painoi, en saa happea. Sisään, ulos, sisään. Kissa ojennettiin syliini. “Rentouta lihakset, hengitä ihan rauhassa, kaikki on hyvin.” Ethan kehotti ja varmisti, että kissa pysyi sylissäni. Seurasin hänen huuliaan. Sisään, ulos, sisään, ulos.

Puristin pietroa. Pietro oli turvassa. Yritin ajatella positiivisesti, mutta hengittäminen oli ennennäkemättömän vaikeaa. Kädet kiertyivät minun ympärilleni. Huomasin kuinka paljon tärisinkään. Pidin yhä silmiäni kiinni, kun kyyneliä ─ kenties ilon, kenties paniikin ─ yhä valui alas poskiltani. Laskin kasvoni Pietron turkille. “Hengitä rauhassa, kaikki hyvin.” Pietron pehmeä turkki painautui kasvoihini. Helpotus alkoi viimein valua kehooni. Kaikki hyvin. Pietro sylissä ja Ethanin kädet ympärilläni tarjosivat lämpöä, kun taloni loimusi liekeissä. Pidin silmiäni kiinni. Olin iloinen, että Pietro oli kunnossa. En halunnut päästää Pietrosta irti. En myöskään halunnut, että Ethan päästää irti. Lämmin syvä hali tuntui oikeasti hyvältä. “Haluan puhua terapeutilleni” sain sanottua ääni yhä täristen. Tarvitsen apua, enemmän. “Se voisi olla hyvä juttu,” Ethan totesi sen enempää kyseenalaistamatta.

***

Paloasemalla vaihdoin vaatteet erittäin järkyttyneen oloisena, kuin olisin nähnyt kummituksen, joka suurena ja palavana tuhosi kaiken. Olin juuri menettänyt asuntoni. Olin menettänyt täysin kaiken. Yritin pitää hengitykseni tasaisena, mutta huuleni värisi yhä hengittämisen yhteydessä. Yritin kuitenkin parhaani. Miten se oli edes onnistunut syttymään? Mikään ei tuntunut enää todelta, ei mikään. Yritin miettiä edes jotain järkevää selitystä, mutta se tuntui liian raskaalta, liian epätodelliselta. Kaikki oli sekaisin. Vilkaisin Ethania, olin niin kiitollinen. Olin kiitollinen kaikesta. En menettänyt kissaani, en Ethania. Mutta tuntui kuin olisin menettämässä mielenterveyteni, missään ei ollut enää tippaakaan järkeä. Tuijotin häntä hetken, kun samalla puin vielä paidan päälleni. Jokin kuitenkin alkoi painamaan reittäni vasten. Vedin vanhan sytkärin taskusta. Pyörittelin sitä käsissäni miettien miten se sinne oli joutunut, se oli isän. Vedin sormellani rullasta ja annoin pienen liekin syttyä. Sammutin kuitenkin liekin. Mike käski heittää sen pois. Sytytin sen uudestaan ja vilkasin peiliin. Kuka teistä sai idean laittaa nahkatakin päälle? Pieni liekki loimusi kädessäni. Viha loimusi yhtä lailla sisälläni. Leikin sytkärillä hetken, annoin sormeni mennä liekin päältä pois. Mike käski lopettamaan. Virnistin peiliin. Ojensin kättäni roskikseen päin useaan kertaan. Purin hampaitani yhteen. He kaikki olivat huonoja vanhempia. Heitä se pois, Mike huusi sisällä.

“Mike!” Sammutin sytkärin. Viha muuttui hämmennykseksi, peloksi. Tuijotin käsiäni, kuin ne olisivat olleet täynnä viattomien verta. Tuijotin käsiäni, kun pelokkaana nakkasin sytkärin pois käsistäni roskikseen. “Tuletko!” Ethan tuli ovelle. Käännyin katsomaan ja annoin pienen hymyn. Hengitin raskaasti ja nyökkäsin. Se en ollut minä, se en ollut minä. Tärisin kauttaaltaan, kun molemmat kävelimme pois asemalta. Istuin autoon ja tuijotin ulos, kun kyynel vierähti poskelle. Se en ollut minä. Yritin hengittää, halusin tavata Glimsonin, käteni tärisi ja penkille nojatessa tunsin, kuinka sydämeni sykki. En ymmärrä. “Mike, kaikki on hyvin hengitä, kaikki on hyvin, kaikki selviää kyllä.” Ethan sanoi huolestuneena ja tuli etupenkiltä halaukseen. “Kaikki on hyvin, sinulla on minut,” Ethan kuiskasi huulet melkein korvaani hipoen. Yritin uskoa ja rentoutua hänen syliinsä. “Kaikki on hyvin,” hän kuiskasi.

Anonyymi

Täällä, Muualla, Siellä. Minun paikkani.

16:23

Syön mielummin näkkäriä, ajattelen, kun Anna leikkaa maalaislimppua. Kannan isän kanssa keittiön pöydän jatkeeksi toista pöytää. Uunissa on kaksi ruokaa vegaaniruoka, minulle ja Annalle, sekä muille omansa. ‘’Kyllä ruoassa lihaa pitää olla.’’ Ja ihmiskunnan tuhon edistäjiä?

16:38

Anna kävi hakemassa Juhanan ja Eelian juna-asemalta. Minä mietin mummia. Se ei taaskaan tunnistanut minua ja sanoi että odottaa kuolemaa. Se sattuu minuun. Se kun en osaa tehdä mitää.

16:55

Pöhinä alkaa kun Joonaksen porukat saapuu. Halaan Joonasta, mutta se on vain muodollisuus. Ainoa mitä sen mulle puhuu on ‘’Hei! Kiva nähdä.’’ Siihen se sitten jääkin. Sininen talo pursuaa jo väkeä kun koko perhe alkaa olla koossa. Lapset juoksee heti minun huoneeseen ja alkaa leikkiä jumppapallolla.

16:57

Milla löi päänsä jumppapallon kanssa ja nyt se huutaa. Sanna hakee sen syliin. Mä en viitsi vaivautua. Noi lapset välillä vain ottaa niin paljon päähän. Onneksi homot ei voi saada vahingossa lapsia.

17:13

Haen lisää ruokaa. Istuin ikkunan viereen. Siellä olen tarpeeksi erilläni perheestä, johon kuulun vain puoleksi. Huomaan kuinka Annaa ärsyttää kun Jukka mässyttää. Äitikin huomaa sen. ‘’Ruokavitsin aika. Kuka keksis tänään?’’

17:28

Väitän että töissä tarvitaan tuuraajaa ja että minun pitäisi lähteä saman tien. Pyydän Juhanaa viemään minut. Hän lähtee, vaikka vähän vastentahtoisesti.

17:41

Oikeaan kotiini päästyä, purkaudun Topille. Syömme toimiston keittiössä banaania ja näkkäriä. Täällä on kodikasta ja jatkopöytänä styroksikuutio. Syön mielummin näkkäriä.

Pilvi Pyhäjärvi

Raiteita

Autio juna-asema syyskuisena, kuulaana aamuna. Kiveys hohkaa kylmää kengänpohjankin läpi niin, että varpaat alkavat kohmettua. Suuri seinäkello tiilenpunaisen päärakennuksen korkeimmalla paikalla yrittää hitaasti raksuttaa minuutteja eteenpäin jäisistä, jääpuikkoja pitelevistä viisareistaan huolimatta. Aurinko paistaa kirkkaana, kultaisena, tarkkarajaisena pallona taivaalla. Terävät, armottomat valonsäteet puskevat läpi pilvettömältä, pisteliään siniseltä taivaalta. Ilma on kolea, ja jokainen henkäys tuo uuden kylmyyden puuskan keuhkoihin. Raiteet alkavat täristä hieman. Se on merkki siitä, että ensimmäinen yöjuna saapuu asemalle. Tärinä voimistuu, pikkuhiljaa junan kolkutus alkaa kuulua aina vain kovempaa, kunnes, hieman ennen kuin juna tulee esiin mutkasta, alkaa korvia vihlova kirskunta, kun juna alkaa hidastaa vauhtiaan pysähtyäkseen asemalle.

Juna pysähtyy hitaasti aseman eteen. Ovet aukeavat eri tahtiin eri vaunuissa, ihmiset valuvat kilpaa ulos junasta. Kenkien kapse kovaa ja kylmää kiveystä vasten alkaa kaikua aseman holveissa. Puheensorina nostaa tunnelmaa ja jälleennäkemisten aiheuttamat riemunkiljahdukset kaikuvat kengän kopinan mukana ympäri asemaa. Perheenjäsenet ovat jälleen samassa paikassa. Inttipojat halailevat kotona odottaneita tyttöystäviään. Parhaat ystävykset kohtaavat vuosien jälkeen.

Kaiken ilon keskellä astelee ihmisiä, jotka eivät koe tarpeelliseksi liittyä hauskanpitoon. Vaaleatukkainen tyttö astelee ripeästi kauemmas ihmiskaaoksesta. Silmät paljastavat, ettei hän ole nukkunut junassa lainkaan. Kädet pitkän takin taskuissa ja vain pieni reppu mukanaan hän puolijuoksee huulet tiukkana viivana kohti linja-autopysäkkiä. Ei ketään vastassa, ei ketään hakemassa asemalta. Arvatenkin tunnelma lähtöasemalla on ollut täysin päinvastainen kuin tämän aseman tunnelma nyt. Nuori nainen on joutunut jättämään perheensä kauas toiselle puolelle maata tullessaan tänne. Hän on jopa voinut menettää heidät kokonaan päätöksellään.

Kyllästyneen näköinen, komeaan mustaan pukuun pukeutunut mies harhailee ihmisten keskellä. Hän tuo mieleen Herra Darcyn Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Ruskea hiuspehko ei luo kunniaa kantajansa olemukselle. Valkoisten hansikkaiden varjelemissa käsissään hän pyörittää pientä esinettä. Lähemmäs kävellessään esine alkaa saada muotonsa ja hetkenä, jona kädet lipuvat ohi, voi nähdä, että sormien välissä liukuu yksinkertainen mutta kaunis sormus. Hopeinen sormus vierähtää sormien välistä ilmaan. Sekunnin ajan se pyörii ilmassa, kunnes kilahtaa tuskin kuuluvasti aseman kiveykselle. Musta pyhäkenkä potkaisee sen raiteille junan alle. Valkoinen hansikas kiiruhtaa pyyhkäisemään silmäkulmaa ja Herra Darcy keskittyy pakenenemaan tunnetta, joka valtaa miehen, kun hän menettää elämänsä rakkauden.

Ärtynyt teinityttö pyyhkäisee ohi valtavan raivonsa voimalla ja tuima katse silmissään hän suuntaa kohti aseman holveja trendikkäät, valkoiset lenkkarit nirskuen. Siellä vastaan sattuu saman ruskean hiussävyn omaava mies, jolle tyttö huutaa armottomasti. Mies astuu askeleen taaksepäin ja yrittää puhua miellyttävän rauhallisella äänellä, epäonnistuu siinä ja sortuu huutoon hänkin. Isä ja tyttö, molemmat menettäneet toistensa luottamuksen. Muut ohi kulkevat ihmiset kääntävät paheksuvasti katseensa pois ja ripeyttävät askeliaan, eiväthän he kaiken oman riemunsa keskellä muista aikoja, jolloin itse kokivat saman.

Jo hieman tyhjentyneen aseman läpi raikaa seuraavaksi lohduton parkaisu. Nelivuotias lapsi kyykistyy kiveyksen keskellä kasvavan, kitukasvuisen tuomen juurelle ja ojentaa punaisiin kurahanskoihin vuoratut kätensä kohti sen alla makaavaa, elotonta oravaa. Äiti kiiruhtaa lapsensa luokse ja estää koskemasta syöpäläisiä kuhisevaan eläimen ruumiiseen. Hän nostaa lapsen syliinsä, sanoo tälle jotain tomeraa, mutta lapsi ei reagoi, vaan katsoo hiljaa äitinsä olan yli leuka vapisten. Usko maailman hyvyyteen: menetetty.

Autio juna-asema syyskuisena, kuulaana aamuna. Ensimmäinen juna on mennyt. Narskuvat viisarit pakertavat eteenpäin. Raiteet tärisevät, kun seuraava juna tekee matkaansa eteenpäin aseman luokse. Nousen seisomaan. Tärinä voimistuu. Kävelen kiveyksen reunalle. Juna tulee näkymiin mutkan takaa. Laskeudun raiteille. Kaikki ne ihmiset, ajattelen. Junan pillit alkavat huutaa. Ovat menettäneet jotain. Kymmenen metriä erottamassa minua lopusta. Mutta ei kukaan sitä mitä minä olen menettänyt. Kaksi metriä välimatkaa minun ja helpotuksen välissä. Minä olen menettänyt itseni. Ja lopulta välimatkaa ei enää ole.

A. Niemi

Menettelee

Suru kietoutuu menetykseen. Tarra kiinni ja pysyy siinä kunnes liimapinta on kulunut pois. Se laskeutuu kuin silkkiverhot veteen. Siitä näkee läpi, mutta se rajaa koko muun maailman ulkopuolella. Se ottaa syliinsä ja halaa. Halaa liian kauan ja niin lujaa, että hengitys on vaikeaa. Täytyy käskeä itseä vetämään ilmaa sisälle ja muistaa myös puhaltaa se ulos.

Ajatus ei kulje, tai kulkee niin lujaa, ettei mukana voi pysyä.

Mieli ei ymmärrä, tai ymmärtää likaa.

Tapahtumia ei muista, tai muistaa kaiken, aivan liian tarkasti

Menetyksen hetkellä aika pysähtyy. Koko universumi pysähtyy. Kaikki on pausella, ympäristö liikkuu. Silloin oman pulssinsa kuulee, hengitys on niin ikään lähes pysähtynyt. Ajatukset juoksevat mielessä sadan metrin sprinttiä aina uudelleen. Itse ei ehdi edes starttiin, jää vain kompastelemaan lämmittely alueelle. Silloin elämä kääntyy kyljelleen ja huutaa pallensa tyhjäksi. Silloin maisema kääntyy ylösalaisin ja kaikki näyttää väärältä. Kaikki on niin väärin.

Se, menetys, pelottaa. Sitä yrittää väistää kaikin tavoin. Sitä ei halua omalle kohdalleen. Ei tahdo kokea ylimääräistä pahaa oloa. Ei halua pientä tuholaishyönteistä sisäänsä, joka nakertaa tunteita ja jättää jälkeensä mustaa tyhjyyttä. Pyrkii välttämään tilanteita, jotka voisivat johtaa menetyksiin. Kiertää ne tilanteet ja elämisen sijaan suojautuu. Asettaa hyönteisverkot ja suojamuurit. Suihkuttaa torjunta-aineita ja tarkkailee uhkatekijöitä.

Ihminen kulkee. Hän vaeltaa eteen päin. Kompastelee jo kastuneilla kengillään. Suuntanaan määränpää. Askeleet painavat. Laahustavat jalat vievät ihmistä eteenpäin. Ainakin toivottavasti. Aiemmin ihminen on edennyt ainoastaan taaksepäin. Kohti alkuaansa.

Kun elämä lähtee lentoon, kun kaikki liitää niin kevyesti, ilman että itse ehtii edes tajuta mitään. Niinkuin junassa, joka menee niin lujaa, ettei maisemia ehdi edes nähdä. Tietää vain olevansa välillä Kemi-Tervola ja että ikkunasta näkyisi metsää.  Mutta silloin vauhti on niin kova. Niin kova, että ei ehdi huomata kaikkia niitä potentiaalisia menetettäviä asioita, jotka ovat yhtäkkiä tupsahtaneet siihen ja tuntuvat tulleen jäädäkseen. Ja kun ne jäävät, syntyy tunteita. Tunteet on tässä nyt se vaikea asia. Kun tunteet kehittyvät ja synnyttävät erilaisia siteitä, on varmaa että ollaan jo vaaravyöhykkeellä. Siteiden muodostuttua syntyy ajatus, että tämä kaikki olisi pysyvää. Näin tapahduttua menetys tuntuu pahalta. Pahemmalta kuin silloin, jos olisi kaiken liikkeelle lähtiessä tajunnut jarruttaa ja ajatella. Alku tuuppauksen tullessa olisi pitänyt huomioida se, että vasta-asennetut uudet laakerit, ne pyörivät lujaa.

Ihminen taakkoineen. Taakka on niin iso ja painava, että ihmisen selkä on jo kumarassa. Se tuo häntä kasaan, lähemmäs maata. Lähemmäs alkua. Matkanteko ei ole keveää. Mukana on liikaa asioita. Liikaa asioita eilisestä. Painavia, hiertäviä ja tasaisin väliajoin pistäviä asioita.

Menetyksen lisäksi pahalta tuntuu myös tämän tilanteen huomaaminen. Tietää että hämähäkinseitin lailla on muodostunut verkko, joka sykkii ja aiheuttaa meissä ihmisissä tunteita ja ajatuksia. Samaan aikaan näkee menetyksen kuiskivan tulevaisuudesta ja uhkaavan rikkoa niitä ihania tunteita ja kaunista seittiä.

Päätös voi olla erittäin kinkkinen. Jatkaako elämän selässä lentämistä ja antaa itsensä tottua tähän kauniiseen tilanteeseen. Esittää ettei kuule menetyksen huminaa ja leikkiä, ettei sitä ole olemassakaan. Ajatella, että kaikki on ikuista. Vai pitäisikö kyynisesti väistää menetystä tai ainakin loiventaa sitä irtautumalla NYT. Unohtaa ne sykkivät tunteet jotka lipuvat kehossa ja katsoa eteen päin.

Ihminen katsoo. Katse raahaa maata. Näkökenttään osuu vain kengät ja hiekkainen tie, jolla ihminen kävelee. Ihminen ei jaksa nostaa päätään. Väsymys tuntuu joka paikassa. Taakkoja täytyisi siivota, mutta ihminen ei kykene siihen. Voimavarat eivät riitä nyt asioiden ruotimiseen.

Menetys on kuitenkin, kaikesta huolimatta, niin väistämätöntä kuin vain väistettävissä oleva voi olla olematta. Kaikki loppuu ja katoaa jossakin vaiheessa. Niin se vain on. Loppu ei ole välttämättä menetys. Se voi olla  myös helpotus tai toivottu asia. Mutta loppu joka saa aikaan menetyksen tunteita, se on kivulias.

Mutta onko mahdollista elää, jos aina irtautuu, eikä anna elämän siipien viedä. Jääkö silloin vajaaksi.

Joku viisaaksi tekeytyvä sanoi joskus näin ‘’Liikkumalla poispäin siitä mitä emme halua menettää, on menetys itsessään.’’ Onhan se totta, mutta  voiko se kaikki ennen menetystä olla kuitenkin kauniimpi asia, kuin menetys pahana asiana. Kompensoiko se riittävästi.

Toinen pätevän oloinen menetysasiantuntija sanoi:‘’Kun yritämme suojella itseämme uusilta menetyksiltä, provosoimme niitä alitajuisella tavalla.’’ Lisäämme siis menetyksiä välttelemällä niitä. Kieroa. Kun tällaisia avaria viisauksia kuuntelee, tulee idiootti olo. Aivan kuin ne viisaita puhuvat olisivat oppineet, jotain mitä kukaan muu ei osaa, jotain millä elää täydellistä elämää. Aivan kuin he tietäisivät jotain suurta ja osaisivat kuitenkin itse väistää menetykset. Tai ainakin suhtautua niihin niin himputin ammattimaisesti.

Ihminen lähti matkaan huomattuaan, että oli astunut liian monta askelta minuudestaan luoteeseen. Matkansa varrella ihminen on huomannut itsessään muutakin. Ja nyt hän on matkalla määränpäähän.

Kun mietin tulevia menetyksiä, ajatus tuntuu kamalalta ja pelkään jo valmiiksi. Mutta kun mietin menneitä menetyksiä se ei tunnu yhtään niin pahalta. Vaikka toki niiden menetysten miettiminen nostaa tunteita pintaan, surua, kaipausta. Niistä on päästy eteenpäin. Ja menetyksistä toipumisen jälkeen on taas hieman vahvempi olo. Sillä tavoin vahva että ei välttämättä osaa taistella menetyksiä vastaan, mutta osaa kohdata ne ja päästä niistä yli.

Ihminen juoksee.

Pilvi Pyhäjärvi

Kunnes en enää ole

Kävelen.

Ei.

Juoksen.

Sumua. En näe eteeni. Mutta tunnen, kuinka puiden oksat raapivat poskiani. Sattuu.

Mutta mitä tahansa, jotta tuska hellittäisi.

(mitä tahansa)

Keuhkoihin pistää, mutta en jaksa välittää

Silmiä kirveltää kyyneleiden vuoksi, mutta en jaksa välittää

Poskia kirveltää puun oksien tekemien haavojen vuoksi, mutta en jaksa välittää

Jalkoihin sattuu, mutta en jaksa välittää

Kaikkialle sattuu, mutta en jaksa välittää

EN JAKSA VÄLITTÄÄ

(etkö? se on hyvä)

Kuulen huutoa jostain kaukaa.

(se olet sinä, kultaseni. sinä huudat)

Pitää päästä pakoon.

Tuskaa.

Elämää.

Ahdistusta.

Ääniä.

Kipuakipuakipua.

Pitää päästä pakoon

(pakoon, nytkö?)

Lennän. Ja sitten putoan.

Kylmä vesi ympäröi minut, kunnes en enää ole.

Ingrid G. K. Saari

Onnettomat  

Tuolille istuu kangistuneen näköinen mies. Hän puhuu kummallisen hiljaisella äänellä ja ilmoittaa tarvitsevansa passikuvan, jotta voi lähteä Amerikkaan. Nostan katseeni kameran takaa. Miehellä on tuskin luita enempää jäljellä kehostaan. Posket ovat painuneet sisään ja terävät luut törröttävät kasvoista. Kasvot ovat kummallisen harmaat, sairaan näköiset. Silmät makaavat syvissä kuopissaan. Ne tuijottavat kumpainenkin kauas kaukaisuuteen. Pyydän miestä katsomaan kameraan. Hän reagoi hitaasti, mutta silmät eivät vieläkään katso kameraan. Silmäluomi vaipuu puoliksi oikean silmän päälle. Pää keikkuu hartiolla. Nostan taas katseeni kameran takaa. Solisluut pistävät huolestuttavan näköisesti esiin. Miehen toinen korva on silpoutunut. Tai se on silvottu, ajattelen huolimattomasti ja pieni väristys kulkee selkärankaani pitkin. Puistelen päätäni ja kumarrun kameran taakse. Harmaat huulet tuskin erottuvat kasvoista. Ne seisovat tiukkana viivana omalla paikallaan. Ylähuuli on joskus haljennut, ja ruma rantu kulkee siitä nenän pieleen. Taas mielessäni käy ajatus, ettei halkeama ole ollut vahinko. Räpsäisen kuvan ja nostan äkkiä katseeni kamerasta. Nappaan kuvan kameran suusta ja kysyn, haluaako mies kenties valokopion. Mies korisee hiljaa myöntävän vastauksen ja nyökkää.

Kipaisen viereiseen huoneeseen. Kun tulen valokopioiden kanssa takaisin, on mies kaivanut kaksi kuvaa rähjäisten vaatteidensä syövereistä. Hän viittoo minua lähemmäs ja näyttää kuvaa. Se on selvästi vanha passikuva. Kuva on otettu 1939, kuusi vuotta sitten. Siinä on noin kolmissakymmenissä oleva mies, jolla on ruskea, suittu tukka ja kauluspaita. Miehen ilme on reipas ja hän on muutoinkin ulkomuodoltaan terveen ja urheilullisen näköinen. Toinen kuva on pahoin repeytynyt, mutta siitä saa selvän. Se on perhekuva samalta vuodelta. Keskellä on sama mies kuin ensimmäisessä kuvassa. Miehen vieressä on kaunis nuori nainen, jolla on vaalea kihara tukka joka ulottuu juuri ja juuri hartioihin. Molemmilla on vaatteidensa rinnuksissa pienet, käsin ommellut keltaiset tähdet. Heidän edessään seisoo noin seitsemän vuotias tyttö, joka hehkuu kuvassa uusi mekko yllään. Tyttö hymyilee kauniisti ja pitää kädestä vieressä seisovaa, vasta kolmen ikävuoden paikkeilla olevaa poikaa, joka tuijottaa kameran yli, arvatenkin kameramieheen, ihmeissään. Pojalla on kädessään pieni, koiran näköinen lelu. Hän puristaa sitä tiukasti.

Mies osoittaa ensimmäisen kuvan miestä ja kuiskaa hiljaa: “se olen minä”. Henkäisen ja tuijotan kuvaa. Nostan varovasti juuri ottamani kuvan miehen kuvan viereen. Kuvan miehiä tuskin tunnistaa samaksi ihmiseksi. Nuorekas, iloisen oloinen mies on täysi vastakohta riutuneelle, synkälle miehelle minun ottamassani kuvassa. Tuijotan kuvia ihmeissäni. Miesparka on vain varjo entisestä, valju haamu, irvikuva terveen miehen tulevaisuudesta. Mies nostaa luisevaa kättään ja kaivaa repaleisen paitansa taskuista jotain. Hän työntää surkastuneen kätensä silmieni eteen ja avaa kulmikkaat sormensa paljastaen, mitä on juuri kaivanut esiin. Kädessä makaa likainen ja kärsinyt koira-lelu, se sama, jota pikkupoika puristaa perhekuvassa. “Muun ne tuhosivat”, mies korisee hiljaa. “Ne saatanan natsit”

Pöydän toiselle puolelle istuu väsynyt, mies. Ottamatta takkiaan pois hän suorastaan romahtaa tuolille. Hän tuijottaa ohitseni seinään, jossa on kuvia kadonneista ja etsintäkuulutetuista. Rykäisen, mutta katse ei suuntaa minuun, vaan siirtyy ylemmäs seinällä. Ne tuntuvat etsivän kuvien joukosta jotain. Silmät harhailevat kuvasta toiseen ja taas takaisin. Lopulta mies vilkaisee minua ja painaa masentuneesti leukaansa hieman alaspäin. Tummat varjot silmien alla kielivät usean yön valvomisesta. Kyynel vierähtää silmänurkasta. Mies pyyhkäisee sen nopeasti pois ja kohottaa epävarmana katseensa. Kysyn, tahtooko hän vettä. Hiljaa mies kuiskaa kieltäytyvänsä. Hän nieleskelee ja hieroo hermostuneena käsiään. Kun mies viimeinkin uskaltaa katsoa minuun vilkaisua pitempään, huomaan, että hänen silmänsä ovat aivan punaiset, joko itkemisestä tai juomisesta, arvelen. Tunnustellen kysyn, haluaako mies kertoa minulle jotain tapahtumista. Mies mumisee hiljaa ja joudun pyytämään, että hän toistaisi sanansa. Käsiään tuijottaen mies sökeltää epäselvänä ryöppynä sanoja.

Kahvila, puoli kymmenen, haulikko, terroristi, laukaus laukaus laukaus, kipu, vaimo, lapset. Veri, Adam, Nikolas, Eva. Paniikki. Verta, verta, verta. Huuto. Hiljaisuus.

Mies haroo pitkäksi päästettyä, likaista kuontaloaan. Hän haparoi käsillään housujen taskuun, josta hän kaivaa rypistyneen kuvan, jossa on kaksi teini-ikäistä poikaa, ilmeisesti kaksoset. Adam ja Nikolas 2015, on raapustettu kuvan alalaitaan. Katson hetken kuvaa. Pojat eivät ole identtisiä. Toinen muistuttaa kovasti edessäni istuvaa noin neljäkymmentä vuotiasta miestä, toinen taas on oletettavasti kerännyt äitinsä piirteitä. Pojat nauravat veljellisesti toisilleen ja pitävät käsiään toistensa hartioilla. Taustasta ja laadusta päätellen kuva on otettu ammattikuvaajalla.

Kuvaa seuraa toinen kuva, jossa seisoo noin parissakymmenessä oleva nainen eiffel-tornin juurella. Naisella on päässään näyttävä hattu ja yllään kaunis kesämekko. Hän hymyilee hurmaavasti kameralle ja pitää kiinni hatustaan. Eva 2000, lukee kuvan alalaidassa. Sen enempää havaintoja en ehdi tehdä kuvasta ennen kuin mies ojentaa tärisevän kämmenensä ja kaappaa molemmat kuvat kouriinsa. Hän tuijottaa niitä ja purskahtaa itkuun. “Ne veivät minulta kaiken”, hän nyyhkäisee astetta korkeammalla äänellä ja tärisee kauttaaltaan. Sitten hän yhtäkkiä nousee rajusti tuolilta ylös ja puristaa kuvia nyrkissään. Tuoli kirskuu ikävästi lattiaa vasten. Suru tuntuu vaihtuneen vihaan. “Ne saatanan jihadistit”.

A. Niemi

Uhcahaš/Pienoinen

“Helvetin helvetti… Että näin pitiki päästä käymään”, Lauri kuiskaa korvaani. Hänen nallekarhun halauksensa tuntuu niin turvalliselta. Mumisen jotain ja hän tiukentaa otettaan hetkeksi. Se tuntuu hyvältä, paljas iho paljasta ihoa vasten. “Sano jotain, rakas…”

“Mitä mie oikeen voisin tähän sanua?” kysyn ja hän naurahtaa. Otan syvän henkäyksen ja sitten sanon sen, mikä pitää sanoa. Vain yksi ainoa sana. “Jälkiehkäisypilleri?”

Tunnen hänen nyökkäävän. “Pakko se on.” Lyhyt tauko, me molemmat pohdimme, mitä sanoa. “Mutta nyt on jo myöhä. Meiän on molempien parempi käyä pesulla ja sit mennä nukkuun. Voiaan sit huomenna käyä apteekissa…”

“Emmie halua mennä sinne…” kuiskaan.

“Ei sun tarvi. Mie voin kyl käyä sen hakemassa.”

Nyökkään. Istumme vielä hetken aikaa hiljaa, kunnes nousen ja menen suihkuun.

Seuraavana päivänä Lauri lähtee käymään apteekissa. Istun keittiön pöydän ääressä ja tuijotan ulos ikkunasta. Maisema on todella kaunis, varsinkin keskellä syvintä ja kylmintä talvea. Lumikinokset peittävät kaiken elämän alleen. Haluaisin itsekin kaivautua sinne, odottamaan kevään tuloa.

Ajatukseni harhautuvat takaisin eilisiltaan. Siihen, kuinka sisälläni saattaisi kasvaa pienen pieni elämänalku. Tiedän, että todennäköisyys siihen on aika pieni, mutta silti. Se todennäköisyys on silti olemassa, vaikka olisi kuinka pieni.

En ole koskaan aiemmin varsinaisesti ajatellut, että minusta voisi joskus tulla äiti. En ole koskaan aiemmin ajatellut, haluaisinko joskus lapsia. Mutta nyt, kun tajuaa sen mahdollisuuden olevan oikeasti olemassa… Nyt ei kuitenkaan todellakaan ole kummallekaan meistä sopiva aika perustaa perhettä. Taloudellinen tilanne on todella huono. Lauri tekee pitkiä päivä töissä, minä opiskelen pitkiä päiviä ja käyn samalla iltaisin töissä. Pitäisi kandi saada kirjoitettua valmiiksi ja sitten varmaan alkaa uurastamaan gradua.

Totta kai tiedän, että kaikkea ei tarvitse saada nyt valmiiksi, mutta haluaisin ainakin saada kandini tehtyä, jotta voisin ehkä saada tutkinnon myötä paremman työpaikan.

Ajatus siitä pienestä elämänalusta… Vien käteni vatsalleni. “Ráhkistan du, uhcahaš… vaikka en voikaan olla varma olemassaolostasi…” Kyynel vierähtää poskelleni. Vaikka en mitenkään voi olla varma pikkuisesta, ajatus luopumisesta silti sattuu. “Ándagassii…”

Kestää vielä jonkun aikaa ennen kuin kuulen avainten kolinan ovea vasten. Lauri astuu pian sisälle ja katsahdan häntä. Hymyilen, mutta en osaa sanoa, kuinka aito se on.

“Ooksie okei?” Hän vilkaisee unohtunutta kahvikuppia ja seuraan hänen katsettaan. Piru. Miten olinkaan unohtanut juoda kahvini?

“Joo, luulisin.” Sitten hän tulee luokseni ja suutelee minua hellästi. “Sori, että kesti niin kauan. Siellä oli hieman ruuhkaa…” Hän kaivelee kassiaan ja ottaa sieltä esiin sekä suklaapatukan että pilleripakkauksen. “Syö tästä nyt puolet”, hän sanoo ojentaen minulle suklaapatukan. Hän istuu viereeni samalla kun minä syön hieman patukasta. Sulan samalla taas hänen nallekarhunhalaukseensa.

Hetken aikaa katselemme hiljaisina pientä pahvipakkausta edessämme. Otan sen käsiini ja aukaisen sen hitaasti. Sisältö: yksi iso levy, jossa yksi pieni pilleri sekä käyttöohjeet. Luen sen nopeasti lävitse, sitten annan sen Laurille, joka myös lukee sen nopeasti. Pyörittelen pillerilevyä ja silmäkulmastani huomaan Laurin kurkottavan pöydän toisessa päässä olevaa vesilasia kohti. Poksautan pillerin hetken päästä varovasti irti levystään ja otan rakkaani tarjoaman vesilasin. Huokaan ja tungen pillerin suuhuni. Vähän vettä päälle ja nielaisu. Sinne meni. Sinne meni samalla myös pienen elämänalun mahdollisuus.

Ingrid G. K. Saari

Keltaisena hehkuva palapeli

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Heillä oli hauskaa. Kaikki tuntui tavalliselta ja normaalilta. Oli helppo ja kevyt ajatella ja olla. Elämä tuntui niin keltaiselta. Niin pehmeältä, luonnolliselta ja aidolta.

Palapeli oli muutamaa palaa vaille valmis. Ja osa paloista oli jo ehditty liimata yhteen. Palojen välille oli muodostettu side. Niiden irroittamisesta oli tehty palapeleille tarkoitetulla liimalla lähes mahdotonta. Yleensä näin haastavaa ja moni palaista palapeliä, ei saada koottua näin nopeasti. Yleensä jäädään jumiin, kun rakennetaan taivasta, jossa kaikki palat ovat saman sävyisiä. Jäädään roikkumaan yksityiskohtiin, eikä muisteta ihailla jo rakennettuja osia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Rakkautta ja lämpöä huokuvat sanat lennähtävät ilmaan. Ne kulkevat suoraan sydämestä sydämiin. Ne saavat hymyn kaikkien huulille ja sitovat paloja toisiinsa.

‘’Ootte kaikki rakkaita ja ihania just tommosena ku ootte. Muistakaa se. Älkääkä muuttako itseänne muiden takia.’’

Se elämä vain muuttui koko ajan keltaisemmaksi. Sävy tiivistyi ja syventyi. Niin keltaista elämää ei osaa edes kuvitella. Keltainen vivahteli lämpimän auringon sävyissä. Se todella oli keltaista. Ja jatkuvasti se keltainen möykky vain tiivistyi ja tiivistyi, kasvoi ja kasvoi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Sydämet alkoivat sykkiä samaan tahtiin. Keskittyminen oli vain yhdessä asiassa. Palapelin loput palaset, niiden paikat tulisi löytää. 9 sydäntä. 9 keltaisena pamppailevaa sydäntä. Ne hakivat paloille oikeita paikkojaan.

Kaikkien tietämättä keltainen alkoi huomaamatta muuttua sinapin sävyiseksi. Väriin alkoi varovasti, kenenkään aavistamatta sekoittua harmaata.

Yksi osa palapelin paloja alkoi täristä. Se osa niitä paloja vaikutti siltä, kuin ne olisivat lähdössä jonnekkin. Tärinä oli kuitenkin niin hienovaraista, ettei sitä voinut huomata. Sitä olisi voinut luulla aivan tavalliseksi tärinäksi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

‘’EI!’’

Arvaamottomasti, kaikista keltaisista sydämistä, yhtäkkiä yksi ei ollut enää keltainen. Yksi keltaisena hehkuvista sieluista ei enää hehkunut, se sydän ei enää sykkinyt. Harmaa väri oli niellyt sisäänsä yhden kokonaisen keltaisen elämän.

Koko muu keltainen muuttui yhtäkkiä leskenlehden väriseksi. Surevaksi.

Järkytys ja itku…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ei. Ei! Ei…

Niin yllättäen pöytää, johon palapeli oli koottu, tuli joku ja heilutti pöytää rajusti. Niin rajusti että osa paloista irtosi. Sitä pöydän tärinää ei olisi voinut estää, siihen ei olisi voinut varautua, eikä sille yksinkertaisesti voinut mitään.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Yksi pala oli kadonnut lopullisesti.

Kaikki kuulivat sen nyt. Kyyneleet valuivat keinovalon keltaisina.  

Järkytys iski kovaa. Niin yhtäkkiä. Liian nopeasti puun takaa.

Palapeli oli hajallaan. Osa paloista oli hukassa. Syytä ei tiedetty. Kukaan ei osannut ajatella mistä uudelleen kokoaminen tulisi  aloittaa. Kukaan ei osannut ajatella miten melkein valmis ja tiiviiksi rakennettu palapeli voi edes hajota noin, palapeliliimasta huolimatta. Ajatukset olivat liian sekavat.  

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Pikku hiljaa keltainen muisti taas olemassaolonsa. Pikku hiljaa se alkoi taas voimistua.

Se oli pienempi kuin ennen, mutta kaikki muistivat vielä tarkasti sen puuttuvan osan.

Palapeliä oli saatu rakennettua. Muistissa oli sittenkin jälkiä siitä kuinka edellisellä kerralla se oli rakennettu. Onneksi sen hajotessa liima oli pitänyt joitakin paloja yhdessä. Se oli ollut sitkeä. Kaikki tietävät, että palapelin kaikkia paloja ei ollut enää olemassa.

Sitä puuttuvaa palaa mietittiin lähes päivittäin ja se tuli jatkossakin olemaan monesti heidän mielissään.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nyt ajatus puuttuvasta palasesta ei kuitenkaan ollut enää liian absurdi. Heidän mielensä alkoivat nyt ymmärtää.

Keltaiset sydämet olivat löytäneet taas saman, yhteisen tahtinsa. Kaikki he tiesivät nyt, ettei palapeliä voi koskaan saada valmiiksi, eikä sen tarvitse olla tarkoituskaan. He tiesivät myös, että mikään ei voi pelastaa kaikkea. Aina tulee yllättäviä, ennalta arvaamattomia, absurdeja asioita, joihin ei voi varautua. Ei edes vahvimmalla liimalla.

Keltainen oli nyt vielä kirkkaampi ja valoisampi.

Pilvi Pyhäjärvi

Herättivätkö tekstit suuria tunteita ja ajatuksia? Anna ihmeessä palautetta tekstitaitureille napauttamalla tästä.