Luovan kirjoittamisen kurssi

Antologia

Luovan kirjoittamisen kurssi 2017 - 2018

Ounasvaaran lukio


Amnesty International - Oukun osasto

- Ihmisoikeudet fiktion aiheena -





Oikeus työhön

Pienessä Kungu kaupungissa Afrikassa, elää 15 vuotias tyttö nimeltä Somaya, yhdessä seitsemän perheenjäsenensä kanssa. Somayalla on viisi sisarusta, jotka kaikki ovat hänen veljiään. Kolme pojista ovat käyneet jo vuosia koulussa ja muutama heistä on aloittamassa opiskelunsa. Somayalla on suuria unelmia tulevaisuutensa suhteen, mutta kylän kulttuuri ja perinteet eivät hyväksy naisten kouluttautumista ja työskentelyä.
Yhtenä arkisena tiistaipäivänä kylään saapuu saksalainen lähetystyöntekijä avustamaan vähävaraisia perheitä ja tarjoamaan heille ruokaa ja tarvikkeita. Somaya huomaa heti naisen, joka ei näytä yhtään paikalliselta. Hän menee juttelemaan tälle heti. Nainen kertoo, kuinka on kouluttautunut Saksassa kehittyvien maiden avustusjärjestön lähettilääksi. Somaya kuuntelee innokkaana naisen tarinaa ja kertoo kuinka itse haluaisi lähteä Eurooppaan opiskelemaan ja kouluttautua johonkin korkeaan kansalliseen virkaan.
Ei mene kauaa, kun Somayan äiti huomaa tytön taas puhumassa ‘’suurista’’ unelmistaan. Hän ottaa Somayaa olkapäästä kiinni ja repii hänet takaisin pyykkiaidalle. ‘’ Etkö vieläkään ymmärrä, että sinut on luotu synnyttämään jälkeläisiä, huolehtimaan niistä ja tekemään päivän ateriat perheellesi? Miesten kuuluu kouluttautua ja käydä töissä. ‘’, äiti tokaisee Somayalle. Somayan hymy hyytyy jälleen ja muutama kyynel vierähtää poskea pitkin leukaan.
Kello lyö kolme ja perheen veljekset saapuvat koulupuvut päällä kylän koulusta takaisin kotimökilleen. Isä tulee hetken päästä perässä. Veljekset kertovat Somayalle, kuinka he ovat tänään oppineet uusia laskutapoja ja kirjoittamaan englanniksi uusia lauseita. Vaikka Somayaa kiinnostaisi hirveästi kuunnella veljien tarinoita koulusta, hän lähtee kaivolle hakemaan vettä. Hänestä tuntuu joka kerta pahemmalta, kun kuulee veljiensä onnistumisista ja uusista kokemuksista. Miksi hän ei saa kokea tuollaista koskaan?
Illan hämärtyessä perhe käy peseytymässä läheisessä joessa, juuri ennen auringon laskua. Somaya katselee veljien leikkejä vedessä pettyneenä kohtaloonsa ja miettii; ‘’ Miksi minä en voinut syntyä pojaksi? Vihaan elämääni! ‘’. Somaya on jo vuosia suunnitellut pakenemista kotoaan ja lähtöä Afrikasta Eurooppaan etsimään uutta elämää ja mahdollisuuksia. Hän aikoo vielä jonain päivänä toteuttaa suunnitelmansa.
Kuluu muutama kuukausi perheen arkipäiväistä elämää ja Somaya on suunnitellut pakenemisen viimeistä mutkaa myöten. Hän on käynyt läheisessä kylässä myymässä käsitöitään ja ansainnut rahaa matkustamista varten. Somayalla ei kuitenkaan ole mitään tietoa missä hän aikoo yöpyä ja miten hän aikoo hankkia rahaa elämiseen matkan varrella.
On varhainen aamu kesäisenä heinäkuun päivänä vuonna 2004, Somaya on pakannut tavaransa ja hiipii ulos mökistä perheen huomaamatta. Kun hän sulkee oven, hengähtää syvään ja tuntee tuulen kasvoillaan, katsoo kohti pohjoista, uusi elämä odottaa häntä jossain tuolla. Somaya lähtee reippain askelin kävelemään tietä pitkin, ennen kuin kylä herää uuteen aamuun.
Muutama tunti myöhemmin Somaya saapuu Egyptiin, kyydin hän on saanut matkan varrella ohi ajaneelta viljelijältä. Suunnitelmana on jatkaa matkaa Niilin varrella kohti Alexandrian satamaa. Viljelijä jättää Somayan kyydistä Aswanin kaupungissa ja Somayan matka jatkuu jaloin. Kävelyä on taittunut jo monia kymmeniä kilometrejä ja hänen jalat ovat ihan turtana.
Aurinko on jo laskenut kun Somaya saapuu Alexandriaan. Tällä kertaa hän oli hypännyt junaan ja joutunut juoksemaan viranomaisia pakoon maksua pyydettäessä. Somaya pääsee kuitenkin pälkähästä ja etsii sopivaa yösijaa, laivan lähtiessä kohti Ateenaa vasta aamulla. Hän kävelee kaupungin sykkeestä vähän syrjemmälle kaupungin laidalle, jossa elää vähävaraisempia perheitä. Ehkä täältä voisi löytyä jonkinlainen yösija reissaajalle. Somayan kävellessä pitkin syrjäistä tietä, vastaan tulee nuori poika pyörän selässä ja kysyy Somayalta: ‘’ Mihin sinä olet matkalla tähän aikaan illasta? ‘’. Somaya vastaa: ‘’ Olen matkalla Eurooppaan, mutta laivani lähtee satamasta vasta aamulla, tarvitsisin yösijan tälle yölle. ‘’. Asaf katsoo Somayaa ihmeissään ja miettii, miksi noin nuori tyttö on yksin matkalla kohti tuntematonta. ‘’Asun tuossa vähän matkan päässä lähiöalueella yhdessä äitini kanssa, voin majoittaa sinut jos vain haluat. ‘’ Somayan suupielet nousevat ylös hänen hymyillessä ja hän istuu pojan pyörän tarakalle.
Nuorten saapuessa Asafin asunnolle Somayaa hävettää jonkin verran tunkeutua tuntemattomien asuntoon yöksi. Asaf lohduttaa Somayaa: ‘’ Äitini on todella mukava ihminen ja hän ottaa sinut varmasti ilomielin vastaan. ‘’. Asafin äiti tervehtii Somayaa ja laittaa tytölle vuoteen valmiiksi ja toivottaa hyvät yöt nuorille.
Aamun koittaessa Somaya vilkuttaa Asafille ja hänen äidilleen, kiittää yösijasta ja lähtee kävelemään kohti Alexandrian satamaa.
Satamassa on paljon väkeä ja Somayalla on vaikeuksia löytää oikea laituri mistä laiva Ateenaan lähtee. Hän kysyy apua satamahenkilökunnalta: ‘’ Anteeksi, mistä lähtee laiva Ateenaan? ‘’. ‘’ Laiturilta viisi. ‘’, vastaa pitkä hattupäinen mies Somayalle. Somaya näkee laiturin viisi ja kävelee laivan kannelle. Loputon meri kimmeltää aamu-auringossa hänen edessään. ‘’ Siellä se tulevaisuus odottaa. ‘’, Somaya miettii mielessään ja kävelee laivan sisälle.
Seuraavana päivänä laivasta kuulutetaan: ‘’ Noin 20 minuutin päästä saavumme Ateenan satamaan. ‘’. Nyt se jännitys vasta alkaakin, Somaya on saapunut Eurooppaan! Reppureissaaja pakkaa tavaransa hytissä ja suuntaa käytävään odottelemaan maihinnousua. Vanha nainen tulee kyselemään maksua Somayalta ja hän ojentaa naiselle 20 kolikkoa. ‘’ Tyttö hyvä, tästähän puuttuu kolme kolikkoa? ‘’, nainen sanoo Somayalle. Somaya hermostuu ja sanoo: ‘’ Minulla ei valitettavasti ole enempää… ‘’. Nainen katsoo Somayaa epäröiden ja vastaa: ‘’ No tämän kerran, mene vain. ‘’
Laiva ankkuroidaan Ateenan satamaan, kreikkalainen ruoka ja kieli kantautuvat Somayan aisteihin. Hän astelee itsevarmana kohti maata ja lähtee kävelemään kaupungin keskustaa kohti. On suurimman päätöksen aika: Mihin tästä matka jatkuu?
On vuosi 2008, Somaya on nuori 19-vuotias nainen, joka opiskelee Hamburgin yliopistossa yhteiskuntatieteitä. On mennyt neljä vuotta siitä, kun Somaya on saapunut Eurooppaan etsimään uutta elämää, koulua ja työtä. Hän ei ole epäröinyt hetkeäkään päätöstään lähteä kotoa. Somayalla on puolalainen poikaystävä, jonka kanssa hän asuu Hamburgin keskustassa. Pian on aika, kun Somaya vihdoin pääsee työharjoitteluun paikallisen kehittyvien maiden avustusjärjestön lähettilääksi.

(nimetön)



Oikeus riittävään elintasoon




Istun lattialle ja mietin kävisinkö pesulla tänään vai vasta tiistaina. Siihen tuhlautuu kyllä aika paljon vettä, vieläpä kun siskonikin aikoi käydä tänään pesulla. Harmi kun meillä ei ole niin paljoa puhdasta vettä käytössä, kun sitä tarvitsisimme. Serkkuni pääsi viime kuussa opiskelemaan läheiseen kaupunkiin. Koko kylä iloitsi siitä, sillä se on todella harvinaista. Toivoisin että jonain päivänä pääsisin itsekin, vaikka olenkin tyttö. Se olisi suurin unelmani.
Suuri unelmani on myös jonain päivänä saada sellainen talo, jossa olisi edes ilmastointijärjestelmä. Huonekaluja ja ehkä jopa sähköt. Pärjäähän sitä hyvin ilmankin, mutta jos jonain päivänä saan mahdollisuuden mennä kouluun, opiskella itselleni ammatin ja tienata rahaa, hankin kyllä sellaisen. Asunnon täytyisi kuitenkin olla tarpeeksi iso, jotta perheeni ja läheisimmät sukulaiset mahtuisivat sinne myös. Nyt kuitenkin kaikki on ihan hyvin, niin kauan kun kaikki peheestäni ovat terveitä.

Riikka Iivari



Oikeus kansallisuuteen




Astun sisälle lentokentälle ja tunnen kuinka mahassani lentää perhosia. Olen todella iloinen siitä, että vihdoinkin kauan odottamani loma voi alkaa. Suunnistan ihmismeren keskellä kohti matkatavarahihnaa. Odotan hetken aikaa ja löydän oman matkalaukun.
Sitten lähden suuntamaan kohti passitarkistusta, jonka jälkeen pääsen vihdoin New Yorkiin viettämään unelmieni lomaa. Otan passiin esiin ja annan sen virkailijalle. Hän kysyy: “ Työ- vai loma-matka?” Vastaan siihen olevani loma-matka.
Sitten tapahtuu jotain mitä en ikinä olisi voinut kuvitella. Virkailija katsoo passia ja ottaa puhelimen ja soittaa jollekin. Yritän kysyä mitä on tekeillä, mutta virkailija ei vastaa yhtään mitään minulle. Odotan paikoillaan kunnes luokseni tulee lentokentän johtaja ja ohjaa minut muualle. Kävelemme erilliseen tilaan ja siellä johtaja yrittää selittää minulle mistä on oikein kysymys.
En tajua sanaakaan mitä minulle sanotaan. Tajuan sen ettei kaikki ole hyvin ja se saa sydämeni hakkaan yhä lujempaa. Johtaja tajuaa tilantee ja yrittää saada minut rauhoittumaan. Johtaja soittaa muutaman puhelun ja yrittää saada tulkkia paikalle.
Odotamme jonkin aikaa ja tulkki saapuu viimein paikalle. Hän selittää minulle tilannetta. Hän kertoo minulle, että lentoni aikana kotimaahani on syttynyt sota. En pääse pois kentältä ennen kuin Ameriikka on määritellyt uudestaan poliittiset suhteensa kotimaahani. Siihen asti joudun odottamaan lentokentällä.
Olen murtumisen partaalla. Ensin saan kuulla, että kotimaahani on syttynyt sota ja sitten saan kuulla etten ole minkään maan kansalainen.

Anna-Kreetta Jylhänlehto




Kidutuksen kielto




Avaan silmäni. Makaan lattialla ja minua oksettaa. Kiharrin on polttanut lattiaan parin sentin kokoisen jäljen. Tunnen vatsassa olevien mustelmien muuttuvan syvemmän punaisiksi, vasen kylkeni on lähes musta. Rintaani kihelmöi enkä uskalla katsoa palovamman vakavuutta. Kyynelkanavia kutittaa ja tahdon itkeä, mutta mitään ei tule ulos. En voi uskoa mitä eilen tapahtui.
Välimme olivat olleet pitkään hankalat. Suoraan sanottuna kylmät. Hän kieltäytyi puhumasta kanssani suhteestamme ja sen hapristuvasta tilanteesta. Hän on hyvin itsepäinen ja tarvitsee oman aikansa. Päätin ehdottaa taukoa, jotta saisimme molemmat mietittyä ajatuksemme selväksi. Hän lähti ovet paukkuen luotani.
“Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”, puhelimen robottimainen naisääni vastaa, kun yritin tavoittaa häntä. On kulunut kolme viikkoa enkä ole kuullut saati nähnyt häntä lainkaan. Hänen äitinsä rauhoitteli minua toteamalla hänen tehneen tällaista ennenkin. “Kyllä se sieltä kothiin pallaapi. Se tarvitteepi vain oman aikansa, son sellanen mietteliäs tappaus kuiten, kyllä sie tiät!”, anoppini pyrkimyks lohduttamaan sai minut vain enemmän huolestuneeksi.
Poikkean ennen kotiin menoa lähimarketissa. En tiedä mitä ostaisin, hän hoiti jääkaapin täytenä pitämisen. Kurotan kohti pakastevihanniksia. Mietin vain miten kukaan yltää sinne, kun minulle, lähes 180 senttiselle, ylimmälle hyllylle ulottuminen vaatii pientä hyppyä. Suljen pakastimen oven ja näen heijastukseni lasista. Untuvatakkini peittää kasvoni lähes kokonaan. Asetan vihannespussin koriini ja vilkaisen vielä kohti lasia. Hän seisoo takanani. Hän kääntyy ja huomaa minut. Yritän tarttua häneen, mutta hän juoksee jälleen pois luotani.
Kuusi viikkoa on kulunut ja hän seisoo eteisessäni. Hän avasi oven omalla avaimellaan ja käveli sisään. Hän tervehtii ja asettaa kauppakassin keittiönpöydälle. Seison ikkunan edessä ja en pysty sanomaan mitään, tuijotan häntä ja meinaan unohtaa hengittää. Hän kertoo miten töissä joku oli kertonut jostain toisesta työntekijästä hänen mielestään mehukkaan juorun, en saa sisällöstä kiinni. Hetken kuluttua hän kysyy miksi olen kuin aaveen nähnyt. En edelleenkään osaa sanoa sanaakaan.
Istumme sohvalla ja hän katsoo televisiota. En ole sanonut sanaakaan, hymähdellyt vain. Hän alkaa kommentoimaan meneillään olevan sarjaa kuin olisi ollut parempi, että hän olisi itse ohjannut ja käsikirjoittanut sen. “Missä helvetissä sie olet ollut?”, kysyn häneltä korottamatta ääntäni. En voinut uskoa, että hän tuli tänne kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kysyn miksi hänestä ei ole kuulunut yli kuukauteen ja miksi hän juoksi pois luotani kaupassa. Hänen mukaansa hän ei ole käynytkään kyseisessä kaupassa, saati nähnyt minua. En voi uskoa hänen valehtelevan minulle. Olen raivoissani ja peloissani, mutta silti niin onnellinen, että hän on siinä turvassa. Hän ihmettelee, että miksi kiivastun. Yritän selittää, kuinka soittelin hänen ystävilleen ja perheelleen ja kuinka sekaisin huolesta olin. “Soitit vanhemmilleni?”, hän kysyy samalla hypähtäen kääntyen minuun. Nyökkään koetan selittää, että tahdoin tietää missä hän oli. Hän nousee seisomaan ja lähes huutaen kertoo, että on kieltänyt minua puhumasta hänen läheisilleen. En saa puheenvuoroa. Hän korottaa jälleen ääntänsä ja sanoo, ettei minulla ei olisi oikeutta olla vihainen sillä ajoin hänet pois. Hän syyttää minua suhteemme huonosta tilanteesta ja on pettynyt minuun. “Minä sentään yritän pitää tätä suhdetta yllä!”, hän huutaa hyvin lähellä kasvojani. Olen peloissani.
Seison jälleen ikkunan edessä ja kuuntelen hänen huutoa. Hän on kaivanut kaikki vanhat riitamme ja erimielisyytemme esiin. En ole saanut sanottua sanaakaan lähes tuntiin. Yhtäkkiä hän hiljenee ja kääntyy kohti minua. “Siitä tämän täytyy johtua. En voi uskoa, että olen ollut näin tyhmä” hän huokaisee ja pyörittelee silmiään. “Olet pettänyt minua!”, hän huutaa. Katson häntä ja huomaan hänen luulevan sitä tosissaan. En kerkeä avata suutani kieltääkseni asian, kunnes hän on jo edessäni ja lyö ensimmäisen iskun. Tartun hänen käsiinsä, mutta hän riuhtoo itsensä irti. Hän huutaa, ettei lopeta ennen kuin kerron totuuden. Hoen, etten ole edes katsonut toisia naisia päin ja rakastan häntä. Hän käy taas kimppuuni. Pystyisin taltuttamaan hänet, mutten tahdo, että häneen sattuu. Hetken kuluttua en edes vastustele. Tunnen polttavan tunteen rinnassani ja kuulen kuinka hän juoksee jälleen pois ja paiskaa ulko-oven kiinni. Suljen silmäni.

Suvianna Kaikkonen







Oikeus lepoon ja vapaa-aikaan



Ihminen ansaitsee arvon,
itselleen ja tehdylle työlle.
Raskas mieli tarvitsee tauon,
ei silloin jää päivän työ yölle.

Lepo ja vapaa-aika,
niin monet kerrat jää ne pois.
Eikä auta edes taika,
sitten kun vihdoin levätä vois.

Miljoonat työssä aamusta iltaan,
vailla korvausta kunnollista.
Toivovat pääsevänsä parempaan kiltaan,
mut on vain valitusten loputon lista.

Joskus sitä itsekin miettiä alkaa,
täytyis enemmän lepoa saada.
Silti pitäisi jaksaa nostaa jalkaa,
ettei tuska kokonaan kaada.


(nimetön)



Oikeus elämään




Herään yöllä puhelimen soittoon. Pulssini on varmaan lähemmäs 120 ja ponnahdan sängystä ylös. Pelkoni käy toteen: sairaalasta soitetaan. Vastaan puhelimeen: “Anna Kilpeläinen puhelimessa”. Linjan toisesta päästä kuuluu ystävällinen ääni: “Hyvää iltaa tai no yötä! Täällä soittelee sairaanhoitaja Katja Hyvärinen. Minulla olisi asiaa äidistänne.” Pelkään pahinta. Sairaanhoitaja kertoo, että äidille on tullut terveydentilaan muutoksia ja tiedoissa luki, että minulle tulee ilmoittaa, jos niin käy. Äidin elämä ei ole enää elämisen arvoista. Muistisairaus on vienyt häntä koko ajan alaspäin ja on tultu siihen pisteeseen, että hän vain makoilee sängyssä, eikä pysty puhumaan, syömään, saatikka kenties ajattelemaan itse. Ken tietää? Lähden sairaalalle samantien. Toivoisin, että nyt olisi äidin kärsimyksen loppu. Tiedostan lakimiehenä, että aktiivinen eutanasia on Suomessa kiellettyä laissa ja meillä kaikilla on oikeus elämään, mutta tällä hetkellä todella toivoisin sen olevan mahdollista. Tiedostan, että äitini ei olisi halunnut tällaista elämää itselleen. 

Julia Kallo



Oikeus opetukseen



Minulla on kolme vanhempaa veljeä. Joka aamu katson heidän lähtevän ulos ovesta ja palaamaan takaisin vasta myöhään iltapäivällä. He käyvät koulussa. Joka aamu kysyn äidiltäni pääsisinkö veljieni mukaan kouluun. Vastaukseksi saan yleensä välinpitämättömän kommentin: “Eivät tytöt käy koulua tässä perheessä. Sinulla on paljon opittavaa täällä kotonakin. Sitä paitsi, koulumatkan varrella on paljon vaaroja.”
Päiväni menee kotiaskareita tehden. Kun veljeni saapuvat koulusta, juoksen heidän luokseen ja pyydän heitä kertomaan päivästään. Kuuntelen tarkasti mitä veljeni kertovat minulle ja painan jokaisen heidän kertoman asian mieleeni. Silti toivon että olisin itse ollut paikalla.
Joskus iltaisin muiden mentyä nukkumaan hiivin salaa veljieni koulukirjojen luo. En osaa lukea, mutta toivon että jonain päivänä ymmärtäisin mistä kirjoissa kerrotaan.
Vuodet vierivät. Veljeni ovat kouluttautuneet korkealla. Itselläni on jo omia lapsia. En vieläkään osaa lukea.

(nimetön)




Orjuuden ja pakkotyön kielto




Seison sillan kaiteella. Yö on niin kaunis ja voin nähdä kaupungin valot joka puolella ympärilläni. Tuuli heittelee hiuksiani ja hameeni helmaa. En ole koskaan tuntenut olevani näin vapaa. Kuulen veden myrskyävän alapuolellani. Olen aina pelännyt vettä, sillä se on vaarallinen ja kun se kerran imaisee syvyyksiinsä, sieltä ei koskaan pääse takaisin pintaan. Nyt vesi kuitenkin veisi minut pois, veisi minut kotiin.
Muistan kuinka äiti ja isä olivat tulleet ulos katsomaan, kuinka heidän lapsensa vietiin pois. Olimme kaikki nähneet nälkää jo kauan, joten nyt jopa ymmärrän, että se mitä he tekivät oli normaalia. Äidin posket olivat olleet kyynelistä märät ja isä oli joutunut tukemaan tämän hartioita, jottei hän olisi kaatunut maahan polvien pettäessä. Olin itsekin itkenyt, vaikka en ymmärtänyt mitä tapahtui. Huusin äitiä. Mies, joka retuutti minua kohti autoa nopeammin kuin jalkani pystyivät liikkumaan, läimäytti minua toisella kämmenellään kasvoihin ja lopetin ruikuttamisen. Äitini oli parkaissut. Pidätin hengitystäni, jottei hän olisi huomannut nyyhkyttämistäni ja lyönyt uudestaan. Peräkonttiin tuli aivan pimeää kun ovi suljettiin takaani, mutta pystyn vieläkin kuulemaan sen hiljaisen lohduttoman ja nyyhkytyksen, joka kuului koko matkan ajan.
Muistin myös plantaasin, jolla olin töissä. Aamusta iltaan kannoin kaakaopapuja täynnä olevia säkkejä plantaasilta tehtaaseen. Kannoin säkin, kävelin takaisin, kannoin uuden säkin, kävelin takaisin… Seitsemän pitkää vuotta tein sitä, niin, että kämmeneni olivat kovettuneet. Se vähäinen raha, joka sieltä saatiin lähetettiin suoraa kotiin. Jos kaatui ja säkki meni rikki, raha peruttiin koko viikolta. Muistan ajatelleeni äitini laihoja kasvoja säkkejä kantaessani. Tein sen kaiken hänelle. Plantaasin omistajan muistan myös yhä ja vieläkin, aina kun ajattelen sitä sikarinhajuista miestä, minua alkaa oksettaa. Muistan kuinka hänen ällöttävät sormensa olivat tarttuneet minua leuasta hänen tarkastellessa kasvojani ollessani viisitoistavuotias. Silloin hän oli vienyt minut pois plantaaseilta. Taas olin istunut kylmän auton perässä kymmenien muiden nyyhkyttävien tyttöjen kanssa, tietämättä lainkaan mitä tuleman piti.
Valkoisessa huoneessa minut oli riisuttu ja tutkittu läpikotaisin; oliko minulla sairauksia, olivatko hampaani terveet ja olinko neitsyt. Kaikki mikä vaikuttaisi hintaani tutkittiin. Kyyneleet valuivat silmistäni ja putosivat alla olevaan pimeyteen kun muistelin kaikkea, mitä oli tapahtunut sen jälkeen. Mietin usein kaiken jälkeen, että tiesivätkö vanhempani lainkaan mitä olivat tehneet. Mikä oli heidän selviytymisensä hinta.
Katsoin taivaalle ja kurotin kohti tähtiä. Ne olivat ainoat, jotka tiesivät kaiken. Kaikki tapahtui niiden valvovien silmien alla. Kurkotin vielä korkeammalle koskettaakseni niitä ja viimein olin valmis. Kyyneleeni olivat puhdistaneet sieluni ja halusin jo mennä. Suljin silmäni. Kuulin takaani hätääntyneitä huutoja, mutta oli jo myöhäistä. Te näitte minut liian myöhään. Kuolisin joka tapauksessa. Nyt sain lentää ja niin minä lensin. Kohti vapautta.

Beata Seikkula




Mielipiteen- ja sananvapaus


Täällä Venäjällä sananvapaus ei ole itsestäänselvyys. Sananvapauden turvaamisen ja lisäämisen sijasta korkeimmat vallanpitäjät ovat ankarasti alkaneet karsimaan oikeuksiamme. Putinin kolmas presidentin kausi alkoi 2012. Vaalit eivät tietenkään noudattaneet demokratian piirteitä. Kun kuulimme Putinin jatkavan presidenttinä herätti se meissä vihaa ja turhautumista. Olisimme järjestäneet mielenosoituksen mutta Putin on rajoittanut siltäkin osin oikeuksiamme. Mielenosoitukset on usein päättyneet siihen että poliisi pidättää sekä kohtelee kaltoin suurinta osaa mielenosoittajista. Lisää mellakkaa aiheuttaa Putinin julkinen kritisointi. Täällä kansalaiset eivät saa olla erimieltä asioista tai ainakaan sanoa sitä ääneen. Mikäli joku rohkea päättää toteuttaa sananvapautta ja mennä kritisoimaan Putinin toimia, saattaa se olla hänen viimeinen tekonsa. Hyvä esimerkki tästä on 12 vuotta sitten Venäjällä tapahtuneen toimittajan murha. Toimittaja Anna Politkovskaja murhattiin kotiovelleen. Politkovskaja oli tunnettu ja hyvin arvostettu toimittaja, joka oli arvostellut sekä tehnyt paljastuksia Putinin toimista. Putinin yhteyttä murhaan ei voitu tietenkään todistaa mutta kaikki tietävät totuuden. Politkovskaja ei ole suinkaan ainut Putinin arvostelija, joka on menettänyt henkensä. Nämä tapaukset järkyttävät meitä. Kansalaiset eivät uskalla ilmaista mielipiteitään, sillä pelkäävät tulleensa murhatuiksi. Tämän on muututtava. Venäjälläkin on voitava toteuttaa sananvapautta pelkäämättä joutuvansa korkeimman hallinnon kynsiin.

Elina Matinlompolo



Liikkumisen vapaus




Tunnen, kuinka lentokoneen renkaat osuvat kiitorataan, kone tärisee ja pian se pysähtyy. Koneen ovet avataan, otan tavarani ja astun ulos. Ilma on kostea ja hiostava, lentokenttäbussissa on onneksi ilmastointi. Bussi on täynnä ja kuulen monia kieliä, mutta en ketään, joka puhuisi samaa kieltä kuin äidinkieleni on.
Olen onnellinen siitä, että eurooppalaisena voin matkustaa helposti EU maissa ja muuallekin pääsee kun viisumiasiat on hoidettu. Otan taksin hotellille ja taksikuski kysyy mistä olen kotoisin, vastaan ja hän kertoo minun olevan ensimmäinen suomalainen jonka hän tapaa, kuinka paljon eri kansallisuuksia maailmassa onkaan!
Suomi - kotimaani, kesä ja loma. Mikä onkaan ihanampaa kuin asuntoauto ja reissu Suomen ympäri. Korkeasaari, Ähtärin eläinpuisto, Turun linna, Tuurin kyläkauppa, Kalajoen hiekat, Bunkkerimuseo, joulupukki ja Utsjoen kirkko, yksi maa ja niin erilaisia nähtävyyksiä ja kokemuksia!
Liikkuminen on helppoa, sillä voi kulkea jalan, autolla, bussilla, taksilla, lentäen… Lista on pitkä. Onnea on nähdä maailmaa ja reissata niin koti- kuin ulkomaillakin. On onnea, että saa itse valita missä haluaa asua ja on mahdollisuus nähdä erilaisia elinympäristöjä ja tapoja elää.

Maria Männistö





Syrjinnän kielto



Eräänä päivänä eskarin pihalla kaikki näyttivät nopeasti vilkaistuna leikkivän hyvin yhdessä ja kaikilla oli hauskaa. Kun vähän tarkemmin kiinnitti huomiota, niin hoksasi yhden tytön istuvan puun juurella yksin muista kauempana. Hän vain tuijotti eteenpäin ja nopeasti pyyhkäisi hihalla poskeaan. Kaikki pihalla olevat lapset nauroivat ja kiljuivat. Milloin he hyppivät narua ja toisinaan leikkivät kuurupiiloa.
Yksi tyttö erottui silti aina muista, hän oli aina yksin, mutta se ei ollut ainoa erottava tekijä. Hän oli tumma iholtaan. Hänellä oli tumma kihara tukka, eikä suomalaisille tyypillinen maantienharmaa. Hänet oli syrjitty ulos porukasta, eikä häntä pyydetty enää ulos leikkimään muiden seuraan. Ei sillä, että häntä olisi aiemminkaan. Mutta lapset ovat julmia. He eivät ajattele kovinkaan moniulotteisesti ja tämä yksi tumma tyttölapsi joutuu kokemaan sen. Hän kokee sen syrjinnän siinä iässä, mikä vaikuttaa häneen aina. Sen syrjinnän, joka on kielletty ihmisioikeuslaissa, mutta niin moni muista erottuva joutuu sen uhriksi. Hän on syytön kaikkeen, eikä hän voi vaikuttaa siihen asiaan, miksi muut lapset eivät halua leikkiä hänen kanssaan.

Anni Pulkkinen

Nomen est omen

- toinen nimeni + äidin tyttönimi = uusi minä? -





Juulia Merkkiniemi


Tutun kaavan mukaan, joka on toinen tai kolmas nimi + äidin tyttönimi nimeni olisi Juulia Merkkiniemi. Minulle tämä nimi ei tunnu omalta, mutta ei myöskään kauhean vieraalta. Minulle tulee tämän nimisestä henkilöstä mieleen seuraavanlaisia mielikuvia. Hän olisi todella itsenäinen, kovapäinen, mutta aina valmis auttamaan muita. Jotenki minulla tulee mieleen, että tällä henkilöllä olisi pitkät punertavat hiukset ja hän viihtyisi enemmän maalla kuin kaupungissa. Tämä nimi ei herätä mitään erityisiä tunteita. Jos joskus olisin vaikka joku taiteilija voisin kuvitella käyttäväni tällaista taiteilija nimeä. En nää sitä osana omaa identtitteettiä.



Juulia herää aamulla, kun puhelin soi jossain päin hänen asunnossaan. Hän nousee ylös ja vastaa puhelimeen: “Merkkiniemi puhelimessa.” Soittaja osoittautuu kuitenkin Juulian siskoksi. Sisko kyselee muistaahaan Juulia tulla käymään kummilapsensa juhlissa. Juulia on vähän näreissään ettei sisko luota häneen. Juulia on sanonut siskolleen ainakin sata kertaa olevansa hyvin itsenäinen nainen. Juulia katsoo ulos ikkunasta ja päättää pukea päälle punaisen t-paidan ja farkkuhaalarin. Eteisessä hän laittaa jalkaansa conversit ja nappaa naulakosta repun mukaan. Alhaalla hän aukaisee pyörän ja lähtee polkemaan kaupungille. Sieltä hän päättää ostaa parhaimman lahjan kummilapselleen.

Anna-Kreetta Jylhänlehto






Kristiina Orajärvi




Mieleeni tulee keski-ikäinen nainen, joka asuu Pellossa. Ajatuksena tulee heti, että nimi ei olisi tarkoitettu minulle. En ole tottunut kuulemaan Orajärvi sukunimeä äidillä, joten sen vuoksi sukunimi oudostaa. Etunimi oudostaa myös, sillä se on kulkenut suvussa toisena nimenä esim. äidin toinen nimi, mummon toinen nimi ja niin edelleen. Toisaalta nimi on osa minua, sillä nimi juontaa Pelloon omille sukujuurille, mutta silti se kuulostaa tarkoitetuksi erilaiselle persoonalle.


Herätyskello soi ja on aika aloittaa taas uusi päivä. Kehotan miestäni nousemaan ylös, sillä muuten myöhästymme töistä. Kahvinkeitin laulaa sulosointuja ja katson lämpömittaria, ja se näyttää -25 astetta. Kiroan ja juoksen aamutakissa laittamaan auton roikkaan. Mies makaa vielä sängyssä ja käyn laittamassa makuuhuoneen valot päälle ja vaihdan vaatteet. Mies nousee ylös, juon kahvia ja jännitän mielessäni lähteekö auto käyntiin. Kello lähestyy puoli seitsemää, joten on aika lähteä. Onneksemme vanha laatikkovolvo lähtee käyntiin. Seuraavaksi jännitän, onko teitä aurattu, sillä lunta on näyttänyt tulevan monta senttiä. Auramies on onneksi käynyt ja pääsemme valtatielle ilman ongelmia. Seuraavat 20 kilometriä kuuntelemme Lapinradiota ja lempiohjelmaamme Kolmensuoraa, jossa kysytään Lappiin liittyviä kysymyksiä. Kommentoimme miehen kanssa soittajia tyhmiksi, kun eivät tiedä vastauksia, mutta emme kuitenkaan itse näe ikinä vaivaa soittaaksemme.
Mies jättää minut työpaikkani pihaan ja toivotamme toisillemme hyvää työpäivää. Vaihdan pukuhuoneessa vaatteet ja toivotan työkavereille hyvät huomenet ja voivottelen pakkasta. Työkaverit kertovat, että kylän pinnassa on ollut vain -18 astetta. Juomme aamukahvit ja lähdemme tekemään aamupesuja. Tämä työpäivä poikkeaa vain toisista vain siitä, että seurakunta tulee laulattamaan vanhuksille joululauluja kolmen maissa. Itse harmittelen, kun oma vuoroni päättyy jo puoli kolmelta. Olisi ollut mukavaa vaihtelua.
Töiden loputtua mies odottaa minua pihalla ja vaihdamme päivän kuulumiset ja käymme Ylirannan K-marketissa. Mies pukkaa kärryjä ja itse lapan tavaroita ostoskärryyn. Kotiin päästyämme alan valmistamaan päivällistä ja mies lähtee lumihommiin. Syömme päivällisen ja asetumme päivälevolle television kera. Mietin ääneen pitäisikö huomenna laittaa koti joulukuntoon, sillä seuraavana päivänä on vasta yövuoroon meno. Mies ei kommentoi asiaa sen kummemmin, mutta päätän näin.
Illalla mies lämmittää saunan. Itse en pidä saunomisesta, mutta saatan sen viisi minuuttia miehen iloksi seurana käydä. Päivän lopuksi istumme vielä television ääreen, kun sieltä alkaa Maajussille morsian. Mies nukahtaa ja alkaa kuorsaamaan kesken ohjelman ja joudun herättämään hänet, että menee sänkyyn nukkumaan. Mielestäni ohjelman maajussi Antti on kyllä ihmeellisen oloinen, mutta semmoisia ne eteläläiset on. Sammutan television ja lähden itsekin untenmaille.

Julia Kallo






Muistojen kirja
- omia ja muiden kertomuksista rakentuneita muistoja -






Yksi muka-muistoni on varmasti se hetki, kun sain lahjaksi lempipehmoleluni, joka kulki elämäni varrella seuraavat 8 vuotta. Se oli mustavalkoinen pieni huskypentupehmolelu. Sen nimeksi tuli ‘’koira’’. Minulle on kerrottu monta tarinaa tästä pehmolelusta, kun sain sen perhetutuiltamme 4-vuotis syntymäpäivänäni. Siskoni ja perhetuttumme lapsi halusivat heti leikkiä lelullani, mutta minä en antanut sitä kellekään. Joka kerta jos joku varasti sen aloin itkemään. Muistan, kun kerran lähdimme leville perheeni kanssa ja koira jäi kotiin, aloin parkumaan heti alkumatkasta ja iskän oli ostettava korvaava huskykoira minulle leviltä, mutta eihän sillä ollut samanlaista tunnearvoa kuin koiralla… Koska pehmoleluni oli kulunut vuosien varrella aika rumaksi, mummoni joka kerta mummolaan tullessa sanoi: ‘’ Heitä tuo ruma elukka jo pois! ‘’, mutta minähän en siitä luopunut.

- -
Taisi olla jouluaatto vuonna 2010, kun olin kymmenen vuotias nuori tyttö, joka ei ollut vielä päässyt todellisuuden tajuun joulupukin olemassaolosta. No, tietysti pari vuotta vanhempi siskoni oli jo hoksannut, ettei joulupukki ole oikea. Tämä jouluaatto mullisti tulevien vuosien jouluaatot lopullisesti. Olin tottunut siihen, että iso mies valkoisen parran ja silmälasien kanssa kävelee taloomme iltapäivällä, mutta tuona kertana ei käynyt niin. Muistan kuinka kyselin vanhemmiltani, missä se pukki oikein viipyy?
Sitten ovikello kävi ja minä menin avaamaan. Hämmästyin kerrakseen kun edessäni seisoi noin 160 senttiä pitkä, minua vain 20 senttiä pidempi, laiha henkilö, parta ei ollut pitkä, lasit olivat muovia ja hänen maha näytti jotenkin epämuodostuneelta. Halusin heti kokeilla ‘’pukin’’ mahaa, se oli pehmeä… Tämä niin kutsuttu ‘’pukki’’, joka näytti enemmänkin hobitilta, meni istumaan nojatuoliin olohuoneeseen ja alkoi puhumaan. Hän kuulosti naiselta! Tässä vaiheessa tajusin, että siskoni oli pukeutunut pukiksi, koska siskoani ei näkynyt missään… Petyin todella kovasti, että oikea pukki ei tullut tänä vuonna käymään meillä. Eikä se muuten tullut enään koskaan, muutaman vuoden sisällä tajusin, että joulupukki ei ole totta.

(nimetön)







Synnyin 27. tammikuuta 1997. Kuulemani mukaan päivä oli kylmä pakkaspäivä. Perheeseeni kuului äiti, isä ja isosisko. Asuimme Rovaniemellä Etelärannassa kivassa kaksikerroksisessa rivitalo asunnossa. En muista asuntoa kuin joistain valokuvista joita olen nähnyt. Kesäkuussa 1998 minulle syntyi pikkuveli, ja pian sen jälkeen aloimme rakentamaan omakotitaloa Rantavitikalle. Myimme Etelärannan asunnon, ja asuimme väliaikaisesti rakentamisen ajan Valtakadulla kerrostalossa. Isovanhempani olivat paljon Rovaniemellä auttamassa rakennuksella ja hoitamassa meitä lapsia. Lapsuus vieri eteenpäin käyden seurakunnan kesäkerhoa ja leikkien sisarteni kanssa kotipihalla. Menin eskariin Rantsulle ja sain kaksi todella hyvää ystävää, Eve ja Ksenia. Ksenia oli venäläinen tyttö, joka puhui kuitenkin jonkin verran suomea. Eve muuten vaan samankaltainen ihminen kun minä. Leikittiin aina eskarin pihalla hämähäkkejä, koska yhden kiipeilytelineen verkko näytti hämäkäin seitiltä. Eskarin puolessa välissä kuitenkin tuli muutto Ouluun isän töiden takia. Muistan ensimmäisen koulupäiväni Oulussa. Se oli jännittävä. Kahden ja puolen vuoden Oulussa asumisen aikana asuimme kolmessa eri asunnossa Kaijonharjun kaupunginosassa ja siitä tuli toinen kotini. Sain paljon hyviä ystäviä, joista osa on elämässäni edelleen. Olimme pitäneet rakentamamme talon Rovaniemellä itsellämme, ja kolmannelle luokalle siirtyessäni asuin taas takaisin Rovaniemellä ja menin takaisin tuttuun Rantsun kouluun. Meistä tuli Even kanssa taas parhaat kaverit ja ala-aste oli hauskaa ja leppoisaa aikaa ja se meni nopeasti. Vanhempani erosivat kun olin vielä ala-asteella, ja jäin asumaan isäni ja sisarusteni kanssa Rantsulle. Olin aina ollut enemmän sellainen “isin tyttö”, jota olen edelleen. Pääsin matkustelemaan isäni kanssa ja ensimmäinen kunnon ulkomaanmatkani Pariisiin vuonna 2008 oli unelmien täyttymys. Ylä-asteella oli vähän kaikennäköistä draamaa kavereiden kesken, mutta ihan hauskaa näin jälkeenpäin ajateltuna. 9-luokalla hain opiskelemaan Rovaniemen ammattilukioon lähihoitajaksi ja pääsin siihen kouluun. Ystäväni Anu, samalta luokalta haki myös samaan kouluun. Koulu alkoi elokuussa 2013 ja muistan kuinka paljon minua ja Anua jännitti ensimmäisenä päivänä. Samassa kuussa hain vaihto-oppilaaksi, josta olin sisäisesti haaveillut jo yläasteen alusta lähtien. Anu oli surullinen, koska “jättäisin” hänet “yksin” tänne siksi ajaksi kun olen pois. Ensimmäinen vuosi ammattilukiota meni nopeasti, samalla valmistautuen vaihtovuoteen. Sain perhe- ja sijoitustiedot Texasin osavaltiosta kesän 2014 lopussa, ja lähtöni oli elokuussa. Lensin ensiksi leirille New Yorkiin viideksi päiväksi, josta matkasin isäntäperheeni luokse Texasiin. Vietin kouluvuoden 2014-2015 pienessä kahden sadan oppilaan lukiossa, ja sain kokea niin paljon asioita, että en varmaan muista enää puoliakaan. Välillä vuosi oli vaikea ja välillä aika tuntui valuvan käsistä aivan liian nopeasti. 2015 kesäkuussa palasin kotiin Rovaniemelle. Syksyllä 2015 hengasin paljon Anun kanssa, ja yhtenä iltana baarissa tapasimme mukavia tyyppejä. Tiesimme heidät ennalta, koska olimme samassa rakennuksessa koulussa. Kului pari päivää ja olimme jo erottamaton kaveriporukka. Sain kourallisen ihania uusia ystäviä ja porukasta tapasin myös poikaystäväni, jonka kanssa aloimme seurustelemaan kylläkin vasta toukokuussa 2016. Onneksi lukion toisen vuoden joulukuussa ystäväni Maria tuli vaihdosta Uudesta-Seelannista ja sain jatkaa koulua hänen kanssaan. Saiimme jakaa kokemuksiamme ja tunteita vaihto-oppiluudesta, joita kenenkään muun kanssa en voinut tehdä, koska kukaan muu ei voisi ymmärtää minua samalla lailla. Kolmannella vuodella oli wanhojen tanssit, terveystiedon kirjotukset ja tein viimeisen työharjoitteluni hoivakodissa josta sain parhaan mahdollisen arvosanan. Neljännen vuoden syksyllä oli ruotsin kirjotukset, jota pelkäsin melko paljon, vaikka ne menivät sitten ihan hyvin. Ja nyt istun tässä, viimeisen koeviikon ensimmäisenä koepäivänä kirjoittamassa elämänkertaani.

Riikka Iivari





Kaksi hyvin samankaltaista muistoa yläasteelta ja lukiosta kietoutuvat toisiinsa:

Sinettä on se pieni kyläpahanen, jossa minä sain tuota kuuluisaa oppivelvollisuutta suorittaa. Kitinää ja valitustahan sen syrjässä olemiseen kuului, mutta kyllä sitä paikkaa ja erityisesti koulua rakasti. Jokaisen koululaisen tiesti vähintään etu- ja sukunimeltä ja toisen kotiin olisi voinut suunnistaa vaikka silmät kiinni. Homoluola, kellarivessat, talkkarin tasanne ja tietenkin oma kotiluokka olivat hyvin merkittäviä osia pienen teinitytön elämässä. Peruskoulun päättyminen pelotti; miten minä ikinä pärjäisin missään uudessa paikassa.
Sisäilmaongelmat riivasivat jo ala-asteella, mutta puhe niistä oli hyvin vähäistä. Yläasteelle päästyämme keskustelu olikin jo kiivasta, tilanteelle oli tehtävä jotain. Oppilaiden mielestä oli vain hauskaa olla kotitalouden tunnilla opettajan kotona paistamassa lättyjä ja pesemässä ikkunoita. Ei silmätippojen ja rasvapurkkien kanssa kulkeminen ollut niin vakavaa. Elettiin kahdeksatta luokkaa, murrosiän pahinta aikaa (tällöin meidän luokkamme nosti keskiarvojaan, hyvä me), jolloin se kaikista pelätyin asia tapahtui; Ounasjoen peruskoulun yläastelaiset siirretään Napapiirin yläasteelle.
Tilanne oli vastenmielinen niin meille sinettäläisille kuin napsulaisillekin. Yritimme keventää tunnelmaa (joksenkin epäonnistunein keinoin) lausahduksilla kuten: “Napsulla on enemmän sinettäläisiä kuin marjakiisselissä on marjoja.” Tämä taisi jäädä kiertämään vain meille virran tuomille. Katkeruus säilyi. Vietimme kotitalouden tunnit usein kodassa, liikuntatunnit hiihtäen ja kaupungin kaikki liikuntasalit kiertäen. Kärjistäen olimme kuin huutolaisia.
Yhdeksännen luokan viimeiset hetket lähenivät. Yhteishaku oli ohi ja odotimme uskovin mielin pääsevämme vihdoin pois Napapiirilta, irti siitä vähemmyyden ja syrjinnän tunteesta. Ennen päättäjäisjuhlia halusimme järjestää perinteisesti pidetyn ysien päivän ja juhlistaa hieman sitä kaikkea mitä olimme kokeneet niin hyvässä kuin pahassakin. Ongelmaksi heräsi tilan puute. Missä voisimme järjestää juhlan? Epätoivo oli hyvin vahva ja pelkäsimme jo, että kaikki tekemämme ohjelmanumerot menevät hukkaan.
Kävellessäni välitunnilla kohti alkavan tunnin luokkaa oppilaanohjaajamme vetäisi minut hihastani huoneensa ovelle. Hän kertoi saaneensa hyviä uutisia, mutten voisi niiden epävarmuuden vuoksi kertoa asiasta vielä eteenpäin. Hän kertoi jotain, mitä en ensikuulemalla voinut uskoa. Pääsisimme pitämään ysien juhlan Sinetässä, meidän omassa rakkaassa salissamme! En voinut lopettaa hymyilyä koko päivänä ja vihdoin kun uutisen sai kertoa muillekin, oli koko suunnitteluporukkamme hyvin mellevänä.
Ysien juhla ja päättäjäiset ovat ohi. Juhlamme oli meille menestys ja opettajat antoivat erillisen kiitoksensa. Kaipuu vanhaa koulua ja ystäviä kohtaan oli läsnä, vaikkakin heitä varmasti vielä näkisin. Jännitys oli kuitenkin tunteena päällimmäisenä; yhteishaun tulokset julkistetaan tänään. Etsin nimeäni Ounasvaaran lukion listalta, mutten löytänyt sitä. Sykkeeni nousi. Siirryin Lyseonpuiston lukion sivuille ja nimeni lähes pomppasi muiden seasta. Itkuhan siinä tuli. Puhelimeeni sateli viestejä siitä kuinka kaikki ystäväni siirtyisivät yhdessä Ounasvaaralle. Istuin hiljaa ja tuijotin nimilistaa.
Vuosi Lyskalla tuntui ikuisuudelta, mutta nyt kun katson taaksepäin, se vuosi tuntuu vain yhdeltä viikolta. Päättäjäisiin en halunnut mennä, tahdoin vain eroon koko koulusta. Söin tutut mansikkaeskimot äidin ja isän kanssa ja käperryin peiton alle piiloutumaan maailmalta. Mielessäni pyöri vain ensimmäisellä varasijalla oleminen. Olin niin lähellä, mutta niin kaukana.
Syksy alkoi lähestyä ja olin jo varma, etten todellakaan tahtoisi jatkaa lukiota jos se täytyy käydä Lyskalla. Netflixiä katsoessani päivitin sähköpostini ja huomasin uuden viestin. Ilman, että avasin viestiä tajusin mitä tapahtuu. Viesti alkoi lauseella “Tervetuloa Ounasvaaran lukioon”. Purskahdin itkuun. Koko viime lukukauden lähetin viestejä ja todistuksia Oukulle ja nyt se on käymässä toteen; pääsen vihdoin kouluun mihin halusin!
Nyt kun olen Oukulla viettänyt kolme jaksoa, numeroni ovat nousseet, kouluun lähteminen ei ole niin vastenmielistä ja mikä tärkeintä, saan viettää jokaisen päivän rakkaiden ystävieni kanssa. Vaikkakin Napapiirin yläaste ja Lyseonpuiston lukio eivät olleet kouluja joissa viihdyin niin kyllä minä sielläkin hyviä muistoja sain kasattua. Osan kursseistani käyn edelleen Lyskalla ja penkkaripäivänä tulen varmasti muistamaan myös Napsua. Jos nyt tähän vaikka Cheekkiä lainaisin niin olo on erittäin “Kiitollinen, siunattu ja onnellinen”.

Suvianna Kaikkonen






Varhaisin aito muistoni sijoittuu hoitopaikkaani. Olin 5- vuotiaaksi asti perhepäivähoidossa. Lisäkseni siellä oli muutama muukin lapsi. Perhepäivähoitajallani oli suuri piha, jossa meillä lapsilla oli tilaa leikkiä. Kaikilla meillä oli vilkas mielikuvitus, jonka vuoksi leikkihetkemme ovat jääneet vahvasti mieleeni.
Pihalla kasvoi paljon pieniä sekä isompia puita. Talvisin käytimme useita tunteja ystävieni kanssa puissa kiipeilemiseen. Rakastin kaikenlaisten temppujen tekemistä, minkä vuoksi kiipeily oli mieleeni. Pihaan rakennettiin myös joka talvi iso lumilinna missä me lapset saimme leikkiä. Lumilinna koristeltiin aina pimeän tullen jäälyhdyillä, joiden sisälle laitettiin kynttilät.
Ystävyytemme on säilynyt nykypäivään saakka. Aina kun näemme puheemme lipsahtaa sivuraiteille, ja huomaamme taas muistelevan päiviä hoitopaikassamme.

- -
Olen ainoa lapsi, jonka vuoksi vanhempani ovat kertoneet minulle useita kertomuksia mitä olen lapsena tehnyt. Vaikka en itse varsinaisesti muista tapahtumia, niin silti kertomukset ovat muokanneet minulle muistoihin kuvasarjan tapahtumista.
Ensimmäinen “muka-muistoni” liittyy siihen aikaan kun nukuin vielä vaunuissa. Olin oppinut jo jollain tapaa kävelemään. Oli kevät ja äitini oli laittanut minut nukkumaan omakotitalomme terassille vaunuihin. Äiti puolestaan sillä aikaa kun nukuin puuhasteli keittiössä. Yhtäkkiä äitini oli kuullut ovikellon soivan ja oli ihmetellyt kuka siellä mahtaisi olla. Avattuaan oven, hän huomasi että sen takana seisoi oma pieni tyttärensä. Äiti kauhistui miten olin päässyt vaunuista pois omin voimin ja miten olin ymmärtänyt soittaa ovikelloa. Itse naureskelin asialle, samalla kun äitini vannoi ettei enään ikinä jätä minua nukkumaan yksin vaunuihin.

(nimetön)







Muistan ikuisesti ne kauhun hetket kun olimme Kreikassa perheemme kanssa lomalla ja olimme vuotta vanhemman siskoni kanssa loma-asunnollamme valmiita lähtemään kohti seuraavia seikkailuja. Kipitimme jo sinisissä kesämekoissamme alakertaan asunnon ulko-ovelle. Ja siellä kauhuksemme huomasimme, että ovea vasten pörräsi kaksi jäätävän kokoista sääskeä. Ne olivat aivan valtavia. Niin valtavia, että olisivat syöneet kaltaisemme pikkutytöt tuosta noin vain! Katselimme niitä kauhun lamaannuttamina, kunnes ne tekivät agressiivisemman liikkeen tullakseen lasiovista läpi. Ja sillä samaisella sekunnilla ryntäsimme melkein itkien takaisin yläkertaan kertomaan äidille, ettemme voineet poistua talosta, sillä jätti-sääsket vartioivat ovea. Saimme kuitenkin tietää, että kyseiset jätti-sääsket olivatkin kirsisääskiä, jotka siis ime edes verta. Pyh! Minulle on turha valehdella.

Beata Seikkula



Synnyin kaksi kuukautta etuajassa kaksoisveljeni sydänvian takia. Olimme molemmat todella pieniä, mutta minä olin meistä kahdesta isompi. Pääsin paljon aikaisemmin sairaalasta kotiin, kuin veljeni. Kun oltiin kasvettu sen verran, että oli aika lähteä päiväkotiin, meidät laitettiin samaan ryhmään, mutta kannoin liikaa huolta veljestäni, joten minut laitettiin eri ryhmään.
Uudessa päiväkotiryhmässä tapasin parhaan ystäväni Rosan, kenen kanssa yhteinen taival jatkui peruskoulun loppuun saakka. Eskari-ikäisenä sain kauan toivomani korvakorut, olin niin onnellinen! Rakastin meidän isän työkoiraa ja olin toivonut lemmikkiä pitkään, meille tuli undulaatteja ja iloitsin niistä kovin!
Peruskoulussa sain ensimmäisen oman koiran, Nicken. Sain myös kissat Saguwan, Safin, Helinän ja Rafaelin, Muru siilin ja hamstereita. Sain myös kaksi velipuolta, Laurin ja Ilarin. Menimme samalle yläasteelle Rosan kanssa, mutta eri luokalle ja jostain syystä kaveriporukka muuttui, aloitin myös uusia harrastuksia ja sain uusia ihania ystäviä. Musiikkiluokka oli omalta osaltani vaihtunut kuvispainotteiseen ja partio vaihtunut ratsastukseen. Olin ekaa kertaa kesätöissä. Yläasteella sain ensimmäisen ponin Ronjan, myöhemmin tuli Iita ja sen jälkeen Pepi.
Lukion alettua vaihtui kaveripiiri jälleen, jouduin luopumaan rakkaasta koirastani ja hevosesta. Myöhemmin meille tuli uusi koira, Säde, se oli äitini koira. Lähdin vaihtoon ja tulin muuttuneena takaisin, sekä täysi-ikäisenä. Minulla oli muutama vuokrahevonen, mutta heppajutut jäivät vähemmälle ja tilalle tuli muuta. Ostin oman koiran, aloitin työt, kävin autokoulun ja ostin ensimmäisen autoni.

Maria Männistö







Mummo hangessa

- näkökulma- ja miljööharjoituksia -






Nälkä on kova ja paineet myös. On löydettävä jostakin verta. Hämärä saapuu kesäiltana ja nyt on liikuttava kosteikosta etsimään ravintoa. Haistan hengityksen tuoman hiilidioksidin noin 50 metrin päässä ja lähden lentämään sitä kohti. Kun kohteeseen on n. 10 metriä näen sen. Se on ihminen. Lennän sitä kohti ja noin 3 metrin päässä tunnen lämmön, minkä ihminen itsestään päästää, enkä enää voi hillitä itseäni. Lennän varoen ihmisen olkavarrelle ja asetan imukärsäni iholle, pistän ihoon reiän ja suihkutan samalla sylkeäni iholle, jotta veri ei hyytyisi. Vatsa on täynnä, kun olen imenyt verta n. 3-kertaisen määrän omaan painooni verrattuna. En jaksa lentää, joten tiputtaudun varovasti maantasolle ja alan sulatella ruokaa.

Julia Kallo







Uuden vuoden ilta 2019 pienessä lappilaisessa kylässä. Kylänraitti melkein tyhjä, ulkona vain muutama nuori ajamassa kylärinkiä. Suuri osa nuorista lähtenyt ulkopaikkakunnalle juhlimaan. Paikallisessa kapakassa karaokeilta. Kaupat kiinni, jopa kylän vakiogrilli. Tähdenmuotoiset koristeet katuvaloissa valaisevat kylänraitin. Illan aikana muutama vaivainen ammuttu raketti, joita viihteellä olevat eivät välitä lähteä katsomaan. Pakkasta yli -25 astetta. Kello 00.01, vuosi vaihtunut. Ruotsalaiset joen toisella puolen vasta odottavat vuoden vaihtumista.

Julia Kallo







Vartaloltaan hoikka ja hyvässä kunnossa oleva Maria on kasvisruokapainotteisessa ravintolassa päivällisellä. Hän haluaa tukea kotimaista, joten ravintola on paikallinen yritys. Hän myös tuntee olonsa kevyeksi ja hyväksi syötyään kasvispainotteista ruokaa. Eläinrakkaana ihmisenä hän ei halunnut valita Amarillon hampurilaista jonka välissä on lihapihvi.


Päivälliseksi on taas kanaa, riisiä ja 200 grammaa kasviksia. Samaa ruokaa, kuin muinakin päivinä. Elämäntapa on tällainen, joten en voi siitä poiketa. En kyllä haluaisikaan.


Tummatukkainen tyttö nauttii päivälliseksi perinteistä suomalaista ruokaa. Lihapullat ja perunamuusi ovat lähellä hänen sydäntään. Hän pitää eläimistä, ja on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja eläinten oikeuksista, mutta ei silti anna sen heijastaa liikaa syömistottumuksiinsa. ”Nämä eläimet on jo tapettu, joten joku ne kuitenkin kaupan hyllyltä ostaisi” hän ajattelee.


Ruoka maistuu todella hyvältä. Pieni nokare ruokaa on onnistunut kulkeutumaan lautaselta mahaan asti. Tekisi mieli syödä vielä, mutta mahassa oleva erikoinen jännityksen tunne vie ruoan halua pois, vaikka nälkä olisi. Elämä tuntuu kuitenkin ihanalta, joten kai sitä voi yhden aterian jättää välistä.

Riikka Iivari




Kolme lasta leikkii koulun pihalla. Kaupunginosan halki kulkeva pitkä Yliopistonkatu on ruuhkaisa tie aina iltapäivällä kello neljän aikaan. Lapset ovat matkalla läheiselle Susivoudin urheilukentälle luistelemaan, mutta heidän oli pakko pysähtyä kiipeämään koulun pihalla olevalle korkealle lumivuorelle.


Tytöt astuivat todella houkuttelevan näköiseen sisustusliikkeeseen. Liike oli ehkä kaunein minkä he ovat koskaan nähneet. Se oli täynnä ihania tavaroita, jotka kaikki olisi tehnyt mieli ostaa kerralla. Liike oli hyvin valoisa ja valkoinen. Suuret hyllyt ympäröivät liikettä, täynnä kauniita hopeita ja valkoisia koriste-esineitä. Liikkeessä oli paljon kynttilöitä. Heti sisään astuessa vastassa oli pitkä pöytä joka oli täynnä kynttilöitä.


Tyttö sytytti takkaan tulen. Tänään ruoaksi olisi harvinaista herkkua, nimittäin lihamureketta. Perheen äiti laittaa sen leivinuuniin valmistumaan. Sen valmistumisessa menee kuitenkin monta tuntia, joten lapset pelaavat sillä aikaa lautapelejä, ja äiti kutoo villasukat loppuun. Isä tulee metsästysreissulta kotiin ja kaataa teräspannusta kahvit mottiinsa.

Riikka Iivari






Pamautan kotioven kiinni voimalla. Nakkaan laukkuni eteisen nurkkaan ja ryntään suoraan keittiöön. Vilkaisen jääkaappiin ja kiroan poikaystäväni, joka on syönyt eilen valmistetun kasvissosekeiton lopun, jonka olin tänään ajatellut itselleni lämmittää. Läimäytän jääkaapin oven kiinni ja hakkaan nyrkillä pöytää lievittääkseni sisälläni pyörivää myrskyä. Kämmenessä alkaa tuntua kipua, ja ymmärrän, että minun on pakko ryhdistäytyä. Laitan pahan päivän varalle suunnittelemani soittolistan pyörimään Spotifystä ja alan etsimään pakasteen syövereistä jotakin syötävää itselleni. Löydän alimmaisen laatikon perältä puoli vuotta sitten vanhentuneen paketin kalapuikkoja ja tyydyn nälissäni siihen. Heitän kalapuikot uunipellille ja uunin lämpenemistä odotellessani pohdin, pitäisikö minun lähteä ulos juoksemaan kootakseni ajatukseni edes jonkinlaiseen siedettävään muotoon.

Muutaman hassun kalapuikon jälkeen nälkä ei ole kokonaan lähtenyt, mutta päätän silti vetää juoksukengät jalkaani ja lähteä ulos. Ulkona sataa vettä. Niinpä tietysti. Tällä kertaa se ei kuitenkaan yllätyksekseni haittaa. Päinvastoin, rankkasade tuntuu itse asiassa voimaannuttavalta ja siltä, kuin se haluaisi ymmärtää mielen myllerryksiäni. Kuin sade ja minä olisimme yhtä - minun jalkani ponnistavat yhä uudelleen vetisestä maasta, johon vesipisarat laskeutuvat kerta toisensa jälkeen voimalla. Tuntuu siltä, että voisin juosta vaikka koko maapallon ympäri, eikä mikään voisi estää minua tekemästä mitä vain. En ole koskaan ennen kokenut mitään vastaavaa, ja samalla tiedän, etten ehkä enää tule kokemaankaan.

(nimetön)





Tulin väsyneenä kotiin pitkän koulupäivän jälkeen. Päätäni särki ja olin todella nälkäinen. Laahustin keittiöön ja vedin perässäni raskasta koululaukkua. Mieltäni helpotti ajatus siitä että jääkaapissa oli eilistä ruokaa, jonka voisin vain lämmittää ja mennä suorinta tietä päiväunille. Avasin jääkaapin oven ja samalla hetkellä tunsin silmäni täyttyvän kyyneleistä. En nähnyt rasiaa jossa ruoka vielä eilen oli. Äiti oli luultavasti heittänyt sen pois. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä uusi päivällinen. Otin kaapista esiin tarvikkeet pastan tekoa varten. Keitin veden ja heitin pastat sekään. Toisella levyllä paistoin kanan. Sekoitin kanan ja pastan keskenään ja lisäsin joukkoon mausteita ja hiukan muutakin. Päivällinen oli valmis, vihdoin. Sain syötyä ruokani ja tunsin kuinka oloni helpotti heti. Olin kuitenkin vielä niin väsynyt, että oli päästävä nukkumaan. Menin huoneeseeni, suljin oven ja kaivauduin lämpimän villa peittoni alle. Nukahdin heti kun suljin silmäni.
- -
Leikkasin lautaselle kurkkua, tomaattia sekä salaattia. Ihmisen pitäisi syödä puoli kiloa vihanneksia päivässä. Tämä on kuitenkin mielestäni ihan mahdotonta toteuttaa. Olen kovasti yrittänyt syöttää lapsilleni päivittäin marjoja, hedelmiä sekä vihreää mutta eihän kukaan jaksa syödä puolta kiloa joka päivä. Menisihän siihe hirveästi rahaakin. Laitoin kuitenkin lautasen pöydälle siinä toivossa että lapset söisivät edes vähän vihanneksia. Lapset söivät ruokansa äkkiä ja palasivat takaisin omiin puuhiin. Keräsin lautaset pöydästä ja laitoin ne tiskikoneeseen. Nostelin ruoat jääkaappiin ja laitoin leivät takaisin pussiin. Huokaisin ja katsoin vihannes lautasta joka oli yksinäisen näköisenä keskellä pöytään. Lautanen oli tietenkin saman näköinen kun ennen päivällistä. Täysin koskematon.

Elina Matinlompolo







Istun pöydässä ja odotan, kun pikkuveljeni ryntää ensimmäisenä hellan ääreen. Isä kerkesi juuri ja juuri huutaa, että ruoka on valmista, kun kuuluu ulko-oven kolahdus. Äiti huutaa pirtsakasti heipat ja yrittää olla näyttämättä väsyneeltä.
Vihdoin on vuoroni ottaa ruoka. Ja perässäni ottaa heti vanhemmat.
Päivälliskeskustelu koostuu lähinnä siitä, mitä kukakin söi lounaalla ja isä heittää perinteisen pitsa-vitsin. Pian kaikki ovatkin jo valmiita, lukuunottamatta veljeä joka kerta kerran jälkeen hakee ensimmäisenä ruuan mutta on valmis viimeisenä.
Pöydät siivotaan yhdessä ja ruuat laitetaan pois. Totuttuun tapaan kaikki vetäytyvät hetkeksi omilleen ja saan ansaitun ruokalevon.

Anni Pulkkinen











Jyvät akanoista
- aistikokemuksia -






päivät toistaa toisiaan
ilman ajatuksia aina vain eteenpäin
kunnes havahdun.

lumi narskuu jalkojen alla
ja vaikka on kylmä
sisintäni lämmittää.

puut niin kauniit huurteiset
nenänpäätä kipristää
ja minua hymyilyttää.

keuhkoni täyttyvät pakkasesta
ja olen taas puhdas
kuin vasta maahan satanut lumi.

(nimetön)







Jumala on tänään liioitellut tuuletuksessa ja on ollut tuulettaa meidät kaikki pois täältä maanpinnalta. Siltä minusta tänään on tuntunut kun kasvoja on kihelmöinyt kivuksi asti ja posket ovat punoittaneet kuin niillä Mongolian lapsilla niissä mainoksissa, joissa halutaan kerätä sinne lähetettäviksi villamyssyjä. Mutta ymmärrän, että Jumalan on pakko meitä aina välillä tuuletella ja puhdistaa, heittää meidät ulos tuuletukselle niin kuin äiti raahaa kaikkien täkit ja tyynyt samalla kertaa parvekkeelle tuultumaan, että kaikki pölypallot irtoaisivat niistä.
Vedin hupun tiukasti pääni suojaksi. Hupun ja pipon alla tuntui, että minut olisi haudattu pienessä pakastearkussa elävältä. Oli niin yksinäin olo, näkymä ja mielenmaisema oli niin musta. Huppu kahisi niin raivokkaasti pääni päällä ja kuulin vain oman hengitykseni, huokaukseni ja autojen äänen vaimeasti taustalla. Koko ajan on mustaa tai sinistä. Kaikki ympärillä on aina mustan tai sinisen eri sävyissä. Englannin kielessä sinisellä tarkoitetaan adjektiivina surullista tai alakuloista. Mustan minä ymmärrän synkeänä, mutta sininen on vain rauhallinen ja turvallinen. Voiko mieli olla musta ja sininen samaan aikaan vai kumoavatko ne kuitenkin toisena?

Juuti Seppälä





On täysin normaali talvinen pakkasaamu. Kävellessäni lyhyen matkaa kouluun opiskelijoita joka puolelta liittyy seuraani. Tai eiväthän he seuraani liity, vain kävelevät loppumatkan samaan suuntaan. Miten heitä onkin näin paljon? Muutama tuttu kasvo vilahtaa täysin tuntemattomien joukossa, mutta eivät hekään ole minun ystäviäni. Huono olo ja ahdistus alkaa pyörimään vatsassani tässä tungeksivassa opiskelijoiden joukossa. Ulkona on kylmä ja kaikki haluavat päästä pian sisälle lämpimään. Niin minäkin haluan, mutta älkää tönikö! Kyllä sinne sisälle ehtii. Poskipäitäni alkaa jo nipistellä kylmän johdosta, enkä tunne enää kuin kipua jäisissä varpaissani. Kylmät väreet kulkevat koko kehossani, kun jäiset takin hihat koskettavat paljaita käsivarsiani. Taas joku puski takaani niin kovaa, että laukkuni melkein putosi olaltani. Ei, en pysty enää. Ahdistus kuristaa kurkkuani. Nostan vaistomaisesti katseeni ylös saadakseni happea. Katseeni kiinnittyy yllättäen pieneen lintuun, joka roikkuu pää alaspäin korkealla koivun huurteisella oksalla. Musta pieni lintu lumen ja huurteen peittämässä valkoisessa puussa. En enää liiku. Olen pysäyttänyt askeleeni kylmässä ryntäilevässä ihmisjoukossa ja katson korkealla puussa roikkuvaa lintua, joka nokkii valkoisia, lumen peittämiä oksia. Maailma tuntuu liikkuvan kuin hidastettu ympärilläni. Yhtäkkiä en tunne edes kylmää ympärilläni. Loputtomat ihmiset vaeltavat ohitseni, mutta en edes tunne heidän tönimistään. Aivan kuin en olisi enää läsnä kehossani. Kuin leijuisin. Jään yksin katsomaan pientä lintua, joka etsii ravintoa puun oksilta. Se ei näe minua. Ihmiset ympärilläni eivät näe minua. Käsitän kuinka yksin olenkaan tässä maailmassa. Vai olenko minä edes tässä? Jos kukaan ei edes näe minua. Tuntuu kuin olisin kuollut. Kuollut ihmisille ympärilläni, kuollut itselleni. Mitä jos oikeasti olinkin kuollut? Kuollut kylmään, kaatunut maahan ihmisten jalkoihin, eikä kukaan ollut välittänyt. Olivat vain polkeneet päälle. Se kuvaisi hyvin ihmisten välinpitämättömyyttä. Katson vain lintua. Sitten sen pienet silmät kääntyivät ja katsoivat minua.

Beata Seikkula










Varasta tarina!


kurssikavereiden valokuvat tarinoiden pohjana -






Heräsin aamulla ikkunasta tulvivaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen siskoni vierestä, joka oli varastanut yön aikana peiton päältäni. Päätin jättää siskon kuitenkin vielä nukkumaan, koska en viitsinyt häiritä hänen uniaan. Kuulin vanhempieni ja mummon ääntä alakerrasta, jonka perässä lähdin tallustamaan kohti keittiötä.

Palasin pian takaisin yläkerran makuuhuoneeseen ja päätin vihdoin herättää siskoni. Onneksi sain avukseni nuoremmat siskoni, jolloin pomppasimme kaikki yhdessä sänkyyn ja saimme siskon hereille. Kärtyisenä hän alkoi huutamaan äitiä, mutta me pyysimme anteeksi häneltä.

Kun sisko sai syötyä hän tuli kanssamme leikkimään tyynysotaa makuuhuoneeseen. Pienen hetken jälkeen olimme myllänneet koko sängyn ja kaikki tyynyt ja peitot olivat lentäneet lattialle. Pikkusiskomme alkoi itkemään hänen huomatessa, että hänen lempipehmolelunsa oli kadonnut leikin aikana. Lammas kuitenkin löytyi ja jatkoimme painia sängyllä.

Isä ja äiti tulivat makuuhuoneeseen kuullessa kauhean huudon ja kiljunnan äänen, mutta huomasivat kuitenkin meidän vain leikkivän. Äidin mielestä meidän yhdessäolo oli niin hellyttävän näköistä, joten hän halusi ottaa meistä kuvan yhdessä sängyllä. Oli niin kivaa olla taas mummolassa pitkästä aikaa yhdessä perheen kanssa.

(nimetön)







On ihana kesäpäivä. Ulkona on lämmintä. Juoksen ulos. Pyrin livahtamaan ulos pikkusiskoni näkemättä. Ulos päästessäni haen uuden tänä kesänä saamani pyörän. Pian kuulen äitini kutsuvan minua: “ Maria! Ota siskosi mukaan kun menet ulos!”. Pikkusiskoni juoksee pian luokseni ja huomaan että äiti on taas pukenut siskoni päälle samantyyliset vaatteet kuin minulla. Siskoni pyytää lupaa saada ajaa pyörälläni. Sanon hänelle, että pyörä on minun sekä se on vielä liian iso hänelle. Olen saanut pyörän lahjaksi, jotta voin syksyn tullen pyöräillä sillä kouluun. Haemme pikkusiskolleni minun vanhan pyöräni. “Tämä on sinun” sanon. Siskoni hyppää pyörän selkään ja katsoo kateellisena minua, sanomatta kuitenkaan sanaakaan. Pian äiti kävelee ulos kameran kanssa ja haluaa ottaa meistä kuvan. Laitan leveän hymyn kasvoilleni, samalla kuunnellen kun pikkusiskoni valittaa äidille, että haluaa samanlaisen pyörän kuin minulla. Kun äiti on saanu otettua kuvan polkaisen pyörääni vauhtia. Siskoni yrittää saada minua kiinni, mutta onneksi olen häntä nopeampi.

(nimetön)








Novelleja





Sama alku - kolme eri tarinaa




Saavun mökin pihaan. Kenkäni uppoavat lumeen ja tunnen pakkasen poskillani. Kahlaan mökin ovelle ja avattuani oven mökin seinien jäähileet saavat oloni vielä kylmemmäksi. Kävelen takan luokse ja lankkulattia narisee jalkojeni alla. Kohmeisin sormin sytytän takkaan tulen ja toivon, että se lämpenee pian.
Varpaat jäässä ja sormet kohmeessa lumikolan työntäminen tuntuu kaksi kertaa pahemmalta. Kirpeä pakkanen poskilla ja puusta niskaan putoava lumi eivät auta tilannetta ollenkaan. Mieleni tekisi viskata kola jäätyneelle järvelle, mutta ajatus kahvista saa minut ahkeroimaan entistä kovemmin. Sytytän vielä lyhdyn pihalle ja menen sisälle lämpimään.
Ei ole parempaa tunnetta kuin mökkiin. Voisin jopa asua täällä, elleivät työt sijoittuisi kaupunkiin. Metsän rauhaa ja järven kauneutta ei voita kyllä mitkään kuppilat ja perjantai-illan jäljiltä olevat roskaiset kadut. Pienenä mökillä käymiseen oli kuitenkin viha-rakkaussuhde. Vanhemmalla iällä kaikkea sitä, mitä täältä saa, osaa arvostaa. Sitä rauhaa ei saa mistään muualta.
Kuluu päiviä. Ei mitään ihmeellistä. Herään aikasin ja vilkaisen seinällä tikittävää kelloa. Aurinko yrittää päästä paksun pilvikerroksen läpi. Se yrittää paistaa vaikka vankat havupuut kinokset oksillaan tekevät metsästä todella tiheän. Nousen istumaan sängylle ja katson ikkunasta ulos. Auto kaahaa etupihaan kovaa vauhtia, kunnes pysähtyy pihalle minun autoni viereen. Vihdoin. Vedän yön aikana jalasta lattialle pudonneen villasukan oikeaan jalkaani ja kävelen ovea kohti. Nappaan matkalla kengät jalkaani ja raotan ovea. Pakkanen on taas kova, varmaan parikymmentä astetta. Se nipistää heti nenääni. Seison kuistilla, vaikka viima on kova.
On kulunut pari tuntia, istumme Annan kanssa pöydän ääressä, ja ryystämme kahvia. Emme ole vaihtaneet montakaan sanaa, vaikka siitä on aikaa kun näimme viimeksi. Tuntuu kuin täytyisi keksimällä keksiä jotain sanottavaa. Ei mökki koskaan ole ollut sellainen paikka. Ei siellä täytyisi tuntea oloaan epämukavaksi. Lapsuudessa mökki oli yksi parhaista paikoista maanpäällä. Silloin kaikki oli vielä hyvin, ja perhekin oli kokonainen. Miksi edes kutsuin Annan tänne? Tai miksi hän tuli, jos ei ole edes mitään sanottavaa? Kysymykset pyörivät päässäni. Yritin myös miettiä mitä voisin tehdä ulkona, ihan vain että pääsisin tästä epämukavasta tilanteesta pois.
En keksi mitään. Kerron silti Annalle, että täytyy muka mennä ulos tarkistamaan pari asiaa. Kenkiä ja takkia pukiessani tekisi vain mieli ottaa auton avaimet taskuun ja paeta paikalta. Avatessani ovea vilkaisen taakseni. Anna istuu nojatuolissa täyttäen sudokua. Suljen oven ja astun ulos. Pakkanen ei tunnu enää niin pahalta. Se tuntuu itseasiassa ihanan raikkaalta ja virkistävältä. Potkin kiviä, jotka juuri ja juuri erottuvat lumen alta. Joudun käyttämään voimaa, sillä ne ovat jäätyneet maahan kiinni. Halkoliiterin vieressä menee jäniksen tai jonkun muun elukan jäljet. Kai tuo oli jänis. En ollut koskaan oikein hereillä biologian tunneilla.
On kulunut parikymmentä minuuttia, ainakin sisäisen kelloni mukaan. Parasta mökillä myös on se, ettei kellonajalla ole niin väliä, koska täällä elämä ei ole aikataulutettua. Mitä vaan voi tehdä milloin vaan huvittaa. Kävelen vähän matkan päässä olevalle lumiselle laiturille, ja istun sinne. Olen ollut viikon yksin, laskematta hetkeä jonkun toisen kanssa, mutta silti kaipaan omaa aikaa. Sitä saan onneksi juuri täältä, laiturinnokasta. Katselen kaukaisuuteen. Tuntureita, lumisia puita, jäinen järvimaisema. Tänne minä kuulun.
Kuluu tunti, tai ehkä puoli. Minä ja ajatukseni voisimme olla hiljaisuudessa vaikka kuinka kauan, mutta totean että paikallaan istuessa ulkona tulee aika kylmä. Kaipaan jo mökin lämpöön ja takkakin pitäisi varmaan sytyttää. Nousen ylös ja huokaisen pitkään. Voi kun kaikki voisi olla niin kuin joskus ennen. Suuntaan tieni kohti mökkiä. Mökin ovella huomaan jotain kummallista. Piha näyttää eriltä. Toinen autoista on kadonnut. Huudan Annan nimeä. Mistään ei kuulu vastausta, paitsi pihan suurimman männyn oksilta putoava lumi humpsahtaa maahan. Astun sisään. Mökki on tyhjä.

Riikka Iivari




Saavun mökin pihaan. Kenkäni uppoavat lumeen ja tunnen pakkasen poskillani. Kahlaan mökin ovelle ja avattuani oven mökin seinien jäähileet saavat oloni vielä kylmemmäksi. Kävelen takan luokse ja lankkulattia natisee jalkojeni alla. Kohmeisin sormin sytytän takkaan tulen, ja toivon että se lämpenee pian.
Varpaat jäässä ja sormet kohmeessa lumikolan työntö tuntuu kaksi kertaa pahemmalta. Kirpeä pakkanen poskilla, ja puusta niskaan tippuva lumi eivät auta tilannetta ollenkaan. Mieleni tekisi viskata kola jäätyneelle järvelle, mutta ajatus kahvista saa minut ahkeroimaan entistä kovemmin. Sytytän vielä lyhdyn pihalle ja menen sisälle lämpimään.
Käperryn sohvalle viltin alle ja ajattelen, että olen todellakin ansainnut ison kupin kahvia. Katson ikkunasta ulos ja näen kuinka lyhty valaisee ihanasti pimenevää talvi iltaa. Otan hörpyn kahvista ja tunnen kuinka kuuma kahvi melkein polttaa kieleni.
Herään aamulla siihen kun kuulen auton ajavan pihaan. Katson ikkunasta näen tuttujen kasvojen nousevan autosta ulos. Perheeni on tullut viettämään joulua kanssani mökille. Kiiruhdan auttamaan heitä kantamaan tavaroita sisälle. Kun olemme saaneet kaikki tavarat tuotua sisälle vaihdamme kuulumisia.
Nuoremmat sisarukseni lähtevät isäni kanssa leikkimään ulos sillä aikaa, kun minä ja äiti laitamme ruokaaa. Kattiloiden ja patojen kilinä ja porina tuo ihania muistoja mieleen lapsuudesta. Katan pöydän valmiiksi ja katson ikkunasta ulos kuinka sisarukseni ovat rakentaneet pihalle lumiukon.
Sitten muistan, että minun täytyy piilottaa lahjat ennen kuin sisarukseni tulevat sisälle. Saan juuri ja juuri ajoissa lahjat piiloon ennen kuin pikku sisarukseni ryntäävät sisälle. Auta heitä ripustamaan lumesta kosteat vaatteet takan lähelle kuivumaan.
Valmiin ruuan tuoksu leijailee ihanasti mökissä. Kun kaikki ovat syöneet kaivan kaapista erilaisia lautapelejä. Pelaamme pelejä niin innoissaan, että en edes huomannut kun ulkona alkoi hämärtyä.
Heitän takkini niskaan ja lähden kävelemään saunalle päin. Sytytän kiukaaseen tulen ja istahdan lauteille. Huokaisen syvään vihdoinkin heki omaan rauhaa. On ihanaa kun perhe on täällä, mutta välillä kaipaa kaiken kiireen ja hälinän keskellä aikaa vain itselleen. Kuuntelen vielä hetken aikaa puiden palamisesta syntyvää rätinää ja lähden kävelemään kohti mökkiä.
Matkalla mökille sytytän lyhdyssä olevan kynttilän uudestaan ja mietin miksiköhän se ei ole palannut loppuun. Askelet narskuvat pakkaslumen alla ja tunne kuinka varpaita alkaa paleltaa. Nopeutan vauhtia ja olen vähällä törmätä pimeässä sisarusteni tekemään lumiukkoon. Kiroan hetken mielessäni omaa köpelyyttäni, mutta hetken päästä alan nauramaan itselleni.
Sisällä isäni on sytyttänyt takkaan tulen. Sanon kaikille saunan olevan kohta lämmin. Kysyn samalla juoko kukaan muu kahvia minun lisäkseni. Äiti sanoo juovansa mielummin teetä kuin kavia. Isä sanoo juovansa kanssani kahvia. Laitan kahvin sekä teeveden kiehumaan. Istahdan sitten nojatuolille viltin alle lämmittelemään. Kuuntelen kuinka kahvi ja tee alkavat kiehua ja tunne kuinkan silmäluomeni painuvat kiinni.
Säpsähdän hereille, kun yksi sisaruksistani huutaa nimeäni. Minulla menee hetki tajuta mistä on kysymys. Sisarukseni haluavat lähteä kanssani saunaa. Lupaan lähteä heidän kanssaan saunaa, mutta ensin juon kupin kahvia.
Vihdoin viimein kun kaikki ovat käyneet saunassa ja pienet ovat menneet pitkän päivän jälkeen nukkumaan on minulla aikaa jutella kahdestaan vanhempieni kanssa. Juttelemme jonkin aikaa niitä ja näitä kunnes kaikki ovat niin väsyneitä, että päätämme laittaa vielä lahjat kuusen alle ja kömpiä nukkumaan. Kömmin lämpimän paksun peiton alle ja nukahdan melkein heti.
Aamulla herään pikkuisten huuton, että joulupukki on käynyt. Nousen ylös sängystä ja kävelen pirtin puolelle ja jään seinän viereen katselemaan kun pikkuiset avaavat lahjojaan. Heidän kasvoiltaa paistaa se reimu, joka tuo minulle jouluntunnelman. Muistan tuon saman riemun omasta lapsuudestani.

Anna-Kreetta Jylhänlehto




Saavun mökin pihaan. Kenkäni uppoavat lumeen ja tunnen pakkasen poskillani. Kahlaan mökin ovelle ja avattuani oven mökin seinien jäähileet saavat oloni vielä kylmemmäksi. Kävelen takan luokse ja lankkulattia narisee jalkojeni alla. Kohmeisin sormin sytytän takkaan tulen, ja toivon että se lämpenee pian.

Varpaat jäässä ja sormet kohmeessa lumikolan työntö tuntuu kaksi kertaa pahemmalta. Kirpeä pakkanen poskilla, ja puusta niskaan tippuva lumi eivät auta tilannetta ollenkaan. Mieleni tekisi viskata kola jäätyneelle järvelle, mutta ajatus kahvista saa minut ahkeroimaan entistä kovemmin. Sytytän vielä lyhdyn pihalle ja menen sisälle lämpimään.

Mökin hiljaisuus, takkatulen loiste ja musta kahvi, kuinka nautinkaan mökkielämästä ja omasta rauhasta. Arki kaupungissa tuntuu aina niin hektiseltä ja elämä pyörii työn ja kiireiden keskellä. Ihminen tarvitsee luonnonrauhaa ja omaa aikaa, sen olen tähän ikään mennessä oivaltanut.

Illan hämärässä pihalyhdyn valo näkyy sisälle asti. Istun nojatuolissa ja muistelen, kuinka mökki aikoinaan kovalla työllä saatiin valmiiksi juuri ennen ensilumia, maalaaminen jäi kesälle. Olin jo nuorena päättänyt, että juuri tälle paikalle, järven rantaan rakennan piilopirttini ja niin siinä kävi, että mökki kerran valmistui ja siitä asti on täällä kuljettu, enempi ja vähempi.

Aamu ja auringonnousu, kuinka kaunista täällä onkaan. Kuurankukat ikkunoissa ja tykkylumi puissa tekevät maisemasta satumaisen, täällä on ihmisen hyvä olla. Täällä sielu lepää. Yön aikana ei ole satanut lisää lunta, nappaan kirjan ja viltin ja mietin milloin viimeksi minulla on ollut aikaa tällaiseen.

Yö, pimeää, takkatuli on jo hiilloksilla. Lisään puita, ahdistaa. Tuntuu, että aika on pysähtynyt. En saa ajatuksia pois mielestäni, päässäni pyörii muistikuvia, katkelmia. Ei, en saa ajatuksia pois. On niin pimeää, jokainen minuutti tuntuu ikuisuudelta. Katson kelloa, katson uudestaan ja sekuntiviisari liikkuu normaaliin tapaan, miksi tunnit eivät silti vaihdu? Pyörin ja pyörin, melkein nukahdan. Juon kupin teetä ja toivon että se rauhoittaa, suljen verhot. Mikään ei auta.

Kuinka olenkaan kaivannut hiihtämistä! Mikä olisikaan parempaa kuin raikas kirpsakka ulkoilma, sukset ja eväät. Kilometrejä kertyi taas parikymmentä, kun vauhtiin pääsee ei malttaisi lopettaa ollenkaan. Ruisleipää ja kahvia, maistuu vielä paremmalta luonnon helmassa.

Mökillä on edelleen sama kulta-aika astiasto, joka hankittiin kun mökki valmistui. Verhot ovat ne jotkut marimekon, en tiedä mitkä. Kyllä se niin on että ajat muuttuvat. Oli silloin muotia puunväri kun tämä rakennettiin, sitten laitettiin tummaksi ja nyt on valkoista. Kuulemma vanhaan ei saa takertua ja pitää mennä eteenpäin. Perhana.

Yö on jo pitkällä, viskipullo alkaa olemaan tyhjä. Taas se alkaa. Näen katkelmia, kuvia, kuulen kuinka huudat. Laitan radiota kovemmalle, mikään ei auta. Yritän rentoutua, tiedän, että aamu tulee taas yön jälkeen ja kaikki näyttää valoisammalta. Minulla on hulppea lukaali, hieno auto ja tämä mökki. Kaikki on siis hyvin, tapaamisia, illallisia ja kiireistä elämää. Ääni pääni sisällä kovenee, kävelen ympäriinsä, tuntuu että en enää kestä tätä syyllisyyttä. Ajokunnossa en ole ja vaikeuksiin en halua. Yritän rauhoittua, kyllä tämä menee pian ohi, on aina ennenkin mennyt.

Putron biisi, elämä on juhla soi radiosta. On aamu, on kirkasta. Päätäni särkee, otan buranan. Nukun vielä hetken. Herään ja oloni on hyvä. Hiihtoreissu piristää kummasti. On niin ihanaa olla yksin. Elämä betoniviidakossa ei ole minulle. En edes pidä kattohuoneistostani, asunto on aivan liian suuri ja pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa on aivan turhaa suuri parveke, minua huimaa, en tykkää käydä siellä. Minulla on uusi Tesla, model 3, onhan se hieno, mutta suurkaupungissa ajaminen vie enemmän aikaa kuin liikkuminen jalan. On kiva käydä syömässä hienoissa ravintoloissa, mutta ei se enää tunnu miltään, ei ole tuntunut kymmeniin vuosiin. Mökillä käyminen, siinä on tunnetta! Täällä ei tarvitse esittää mitään, voin unohtaa kulissit, voin olla oma itseni. Minun ei tarvitse miettiä miten pukeudun ja valehtelematta, mökkiruoka on parasta mitä tiedän.

Ilta hämärtyy, juon kupin haudutettua teetä ja koen olevani onnellinen. Luen lehden ja katselen loimuavaa takkatulta. Täällä on koettu niin paljon, tämä paikka herättää niin paljon muistoja. On aika mennä nukkumaan, suljen silmät ja nukahdan. Jäätynyt järvi, kylmä iltapäivä. Näen sinut, näen avannon. Tiedän että et osaa uida, lähestyt avannon reunaa. Herään. Olen ahdistunut, en halua muistaa. Puen nopeasti päivävaatteet ylle ja kaivan teslan avaimen taskusta. Suljen mökin oven ja jätän taakseni punaisen mökin ja järvimaiseman.

Maria Männistö
















Katson ikkunasta ulos. Pakkasilma on jäädyttänyt ikkunaan kauniin kuvion. Lumihiutaleet putoilevat hiljalleen maahan. Lumisadetta ja pakkasta on jatkunut jo useita päiviä. Päivällä valoa riittää vain muutamaksi tunniksi täällä pohjoisessa. Onneksi pihalle on asetettu lyhtyjä valaisemaan pimeyttä.

“Vieläkö sinä istut siinä haaveilemessa Veera?” kuuluu lempeä ääni takaani.
Käännähdän ja näen mummoni iloiset kasvot.
“Joo. Ulkona on niin kaunista. On ihanaa vain istua ja rauhoittua hetkeksi. Ei kaupungin vilkeskeessä ehdi kiinnittää tällaisiin asioihin huomiota.” vastaan.
Olen asunut koko elämäni maalla kunnes pari vuotta sitten muutin pois. Ennen muuttoani minusta tuntui, että en kuulu tällaiseen maalaisidylliin. Kaipasin ihmisiä, puheensorinaa, värivaloja sekä janosin uusia kokemuksia. Nykyään aina kun vierailen mummoni luona, minusta tuntuu että haluaisin jäädä tänne aina vain pidemmäksi aikaa.

“Miksi tyydyt katselemaan luonnon kauneutta vain ikkunaruudun läpi? Menisit ulos! Siitä on varmaan jo kauan kun olet viimeksi saanut hengittää raikasta ja puhdasta pakkasilmaa. Menes nyt!” mummoni patistaa minua.
Naurahdan. “Joo joo minä menen. Ei sinulle mummo uskalla sanoa vastaan.”

Mittari näyttää miinus viittätoista astetta. Puen päälleni lämpimät toppavaatteet. Otan mukaani myös kameran. Muistan kuinka nuorempana haaveilin, että kun pääsen täältä maalta pois, niin minusta tulee valokuvaaja. Muutettuani kaupunkiin valokuvaaminen jäi kuitenkin vähemmälle. Aina oli kiire johonkin ja jotain muuta tärkeämpää tekemistä. Tai niin ainakin uskottelin itselleni. Ehkä olin kuitenkin kadottanut haaveeni, ja sitä kautta osan itsestäni kun saavuin suurkaupunkiin. Täällä maalla minulle oli oikeasti aikaa tehdä sitä mitä rakastin.

Astun ulos ovesta. Kylmä viima käy vastoin kasvojani. Lähden kävelemään lyhdyin valaistua pihatietä pitkin. Pimeässä loistavat valot näyttävät lumoavilta. Tulen liekin lämmin värisävy on paljon kauniimpi, kuin kaupungin pimeydessä loistavat suuret valotaulut. Kaivan kamerani esiin ja räpsin pari kuvaa lyhdyistä.

Jatkan matkaani eteenpäin. Tunnen kuinka pakkanen tekee poskistani sekä nenänpäästäni kirkkaan punaisen. Vedän paksua huiviani suojaksi. Lämmin hengitykseni nousee kuin savuna ilmaan.

Näen polun joka vie metsään. Muistelen kuinka lapsena leikin siellä useita tunteja päivästä. Kävelen polkua eteenpäin. Polku vie isolle metsäaukealle. Nostan katseeni kohti taivasta. Tähdet loistavat kirkkaana. Niin kirkkaana, etten edes muista milloin olisin viimeksi nähnyt niitä niin kauniina. Kaivan uudestaan kamerani esiin ja räpsin pari kuvaa.

Jostain kaukaa kuuluu rapinaa. Jostain syystä en pelkää. Tunnen oloni turvalliseksi näissä metsissä. Uteliaisuuteni kuitenkin herää. Lähden kävelemään ääntä kohti. Marssin umpihangessa eteenpäin. Pysähdyn ja mietin mielessäni että, ehkä tämä ei ollutkaan niin hyvä ajatus. Juuri kun olen kääntymässä takaisin näen pienen ketun jonkin matkan päässä.
“Sinäkö se siellä pidit ääntä?” naurahdan.

Kaivan taskustani kännykän, ja valaisen sillä varovasti, jotta näen pienen ketun paremmin. Yllätyksekseni, kettu ei säikähdä valoa. Sen kaunis oranssi turkki loistaa kirkkaana valkoista lunta vasten. Otan kamerani esiin ja räpsin taas pari kuvaa.

Kömmin pois metsän siimeksestä takaisin pihatielle. Kävelen takaisin mummoni taloa kohti. Astun sisälle. Lämmin ilma saa kylmettyneet poskeni ja sormeni kihelmöimään.
“No tuliko hyviä kuvia?” mummoni huudahtaa keittiöstä.

“Tuli! Odotappas kun näet” vastaan.

Siirrän kuvani koneelle. Muokkaan värejä, sekä valoja ja varjoja. Tulostan parhaimmat otokseni.

“Katso tällaisia tällä kertaa” sanon ja ojennan kuvat mummoni käteen.
“Voi kuinka kauniita! Muidenkin ihmisten pitäisi nähdä näitä sinun otoksiasi. Nämä ovat niin kauniita!” mummoni sanoo häkeltyneenä.

Seuraavana aamuna minun täytyy lähteä takaisin kaupunkiin. Pakkaan tavarani ja sanon mummolleni heipat. Mietin mummoni sanoja. Ehkä minun pitäisi rohkaistua ja tehdä unelmani eteen valokuvaajana ensimmäinen askel.

Saavuttuani kaupunkiin päätän teetättää kuvistani taulut. Ehkä jos minulla on osa maaseutua ja luontoa mukanani täällä kaupungissa muistuttamasta minua siitä mistä tulen ja minkä vuoksi alunperin halusin muuttaa kaupunkiin, saan vihdoin toteutettua unelmani.

(nimetön)






Elämä uusiksi



‘’Sara! SARAAA!’’ kuuluu alakerrasta.
‘’Meidän piti olla menossa jo vartti sitten!’’
‘’ Joojoo, kohta!’’ huudahdan ja sipaisen viimeiset huulipunat huulilleni. Vilkaisen kelloa ja tajuan, että olin valmistautunut illan pikkujouluihin jo pienen ikuisuuden.
Mieleni on harhaillut viimeisen pari iltaa. Mielessäni on pyörinyt kysymyksiä siitä voisiko olla totta, että tuo rakas aviomieheni pettää minua? Mutta nyt ei ole aikaa jäädä murehtimaan. Mekko päälle, korkkarit jalkaan, laukku mukaan ja menoksi. Lopuksi väännän tekohymy naamalleni ja vakuuttelen itselleni, että olen ymmärtänyt jotain väärin.
Maanantai on koittanut ja tunnen itseni hyvin raskaaksi ja väsyneeksi viikonlopun jäljiltä. ‘’Se siitä lepäämisestä’’, ajattelen ja hymähdän ääneen.
‘’Haluatko viimeiset kahvit vai sammutanko keittimen?’’ aviomies huikkaa keittiöstä.
‘’Hei tuo vain minulle! Tuotko samalla laukustani yhden röökin? ‘’ kysyn ja kuulen hymähdyksen vastaukseksi.

Firman pikkujoulut pääsivät venymään ja epäilen edelleen mieheni uskollisuutta. Aviomies kyllä kielsi kaiken ja sanoi paidan kauluksen huulipunan tulleen minulta, mutta en muista kyseistä tapahtumaa. En ole edes varma omistanko niin oranssinpunaista huulipunaa tai kuvittelenko nyt omiani. Olenkohan sekoamassa, teenkö härkäsestä kärpäsen ja luon päässäni salaliittoteorioita turhaan? Hengittelen röökini läpi raikkaan ilman ja juon kahvini loppuun. Tulen siihen lopputulokseen, että olen vain vainoharhainen.

Maanantai alkaa olemaan jo loppupuolella. Aviomies laittoi viestiä jo päivällä, että illaksi on tulossa ylimääräinen kokous eikä ole varmaa koska pääsee kotiin. Tämä taitaa olla jo lie mones kerta muutamien viikkojen sisällä. Pyysi laittamaan ruokaa sivuun ja toivotteli hyvät yöt, jos en olisi enää hereillä hänen tullessa töistä.
Pyörin sängyssä ja tunnen oloni levottomaksi. Silmäni osuu yöpöydällä olevaan kuvaan. Siinä on kaksi ihmistä, joiden silmistä loistaa rakkaus ja arvostus toista kohtaan. ‘’Tuosta päivästä on kulunut jo miltein yhdeksän vuotta’’ mietin ja otan samalla kuvan käteeni. Muistan hääpäivän kuin eilisen ja muistan ne hyvänolon aallot mitä koin, kun silloin katsoin sinuun. Nyt kaikki on jo kovin arkista. Olemme vain me kaksi ja iso talo. On töitä, harrastuksia ja vapaa-aikaa.

Herään täynnä tarmoa. Viikko on jo yli puolen välin ja olen päässyt yli epäilyksistä aviomiestäni kohtaan. Katson vieressä tuhisevaa miestä ja silitän hellästi hänen hiuksiaan ja suutelen poskelle.

‘’Rakastan sinua’’ kuiskaan ja lähden kävelemään vessalle. Samassa kuulen puhelimeen tulevan viestin ja palaan tarkistamaan kuka minua kaipaa tähän aikaan aamusta. Viesti ei tullutkaan minun vaan aviomieheni puhelimeen. En edes ajatellut asiaa vaan vilkaisen kuka häntä kaipaa.

‘’ Huomenta rakas! Joko olet hereillä? Tuletko pikaisille luokseni illalla vai oletko ollut jo liikaa ‘kokouksissa’? ;) Kaipaan jo sinua ja kosketustasi.’’ lukee kirkkaana puhelimen näytöllä.

Tunnen, kuinka vahva maa sortuu jalkojeni alta ja ahdistus vyöryy vahvana päälleni. Lasken puhelimen takaisin pöydälle, juoksen nopeasti vessaan ja suljen oven nätisti perässäni kiinni. Romahdan maahan ja peitän käsillä kasvoni.

‘’Kuka helvetin Piia ja mitä helvettiä täällä tapahtuu?’’ mietin vain mielessäni. Mietin mitä olen tehnyt väärin ja olenko ollut huono vaimo miehelleni. Ajatukset laukkaavat kuin olisin huumeissa ja sykkeeni on luultavasti jossain tonnin paikkeilla. Syytän vuorotellen itseäni, miestäni ja tuntematonta naista, jonka nimi luki mieheni puhelimen näytöllä. Hän selvästi tietää olevansa toinen nainen, joten ei hän ihan syytön ole. Tajuan olevani jo aiemmin oikeassa. Se huulipuna paidassa ei ollut minun, en ole siis hullu. Ainakin yksi asia on siis varmaa.

Nousen ylös ja katson peiliin. Suoristan hiukseni, pyyhin kyyneleeni ja laitan aamutakkini kiinni.

‘’Hei rakas! Missä olet?’’ kuuluu hieman unisen aviomiehen ääni makuuhuoneesta.

‘’Vessassa. Tulen pian’’ vastaan ja katsahdan vielä peilistä itseäni.
‘’Kaikki hyvin. Pystyt siihen. Ole vain normaali’’ toistelen kuiskaten itselleni ja avaan hieman varoen vessan oven. Katsahdan aviomiestä, eikä hän tiedä vielä, että tiedän jo toisesta naisesta. Hän näpyttelee tekstiviestiä naurahtaen välissä. Minut hoksatessaan nostaa päätään ja hymyillen toivottaa hyvää huomenta. Olen jo valmiina itkemään, mutta puren huulta ja toivotan takaisin. Päätän, että hän ei selviä näin.
Mietin koko torstain miten otan esille sen tiedon, että tiedän toisesta naisesta ja reagoisin. Onko oikea tapa alkaa viskomaan tavaroita ja huutamaan vai pitäisikö mennä ja kostoksi maata aviomiehen veljen kanssa? Entä jos tyynen rauhallisesti puhuisin asiasta ja odottaisin perusteluita hänen toiminnalleen tai jos vain tulostaisin avioeropaperit ja jättäisin ne hänen nähtävilleen keittiönpöydälle kahvinkeittimen viereen? Saako näissä tilanteissa käyttäytyä lapsellisesti vai hoidan homman aikuismaisesti ja rauhallisesti. Mutta sitten keksin sen.

Heti perjantain aikana, jo ennen lounasta, kysyin pomoltani, että olisiko mahdollista saada siirto toiseen kaupunkiin ja eri yksikköön. Hän hämmentyi, mutta selitettyäni hänelle tilanteeni, hän ymmärsi minua. Hän kertoi, että siirto onnistuisi heti maanantaille sillä toisesta yksiköstä oli juuri jäänyt yksi työntekijä vanhempainvapaalle. Sen jälkeen soitin tutulle kiinteistönvälittäjälle löytyisikö minulle sopivaa asuntoa, joka sattuisi olemaan vapaana. Hän soittikin hetken päästä ja kertoi vapaasta yksiöstä, joka olisi täydellinen minulle. Yllätyin jopa siitä, kuinka helposti lähtö onnistuisi.

Vihdoin on lauantai. Tänään on se päivä, kun kaikki muuttuu. Aviomieheni ei ole yhtään kärryillä siitä, mitä on tulossa tapahtumaan. Hän ei tiedä, että olen ollut tietoinen jo muutaman päivän hänen toisesta naisestaan. Itsekään en ole aivan varma mitä tuleman pitää, mutta yhden asian olen päättänyt. Ansaitsen parempaa, enkä aio jäädä suhteeseen jossa minua ei arvosteta. Yli vuosikymmenen kestänyt suhde kaatuu pettämiseen.

Mies lähti aamulla tuttuun tapaan töihin. Hänellä on silloin tällöin pakollisia lauantai-töitä ja se sattui nyt hyvään saumaan. Hän pussasi minua otsalle ja toivotti hyvää päivää. Laitoin hänen perässään ulko-oven kiinni ja tajusin, että se oli viimeinen kerta, kun näin hänet.

Tulostan avioerohakemusta ja käyn sitä kohta kohdalta läpi.

‘’ Tähänkö sitä on tultu?’’ pohdin ääneen ja tunnen silmieni kostuvan.
Pakkaan muuttolaatikoihin vain tarpeellisen. En halua ottaa mukaan liikaa kuormaa, joka muistuttaa vanhasta elämästäni. Etsin kaikki tärkeät henkilökohtaiset tavarani ja nappaan mukaan lisäksi vanhan valokuva-albumin.
Kaikki on nyt valmista. Katson muutamaa surullista laatikkoa ja matkalaukkua. Niissä on koko elämäni kasattu yhteen. Muuttoauto tulee pihaan hetkellä minä hyvänsä ja matka kohti tuntematonta alkaa. Pöydällä lojuu avioerohakemus. Hieman epäillen allekirjoitan sen.
‘’ Nyt on aika ottaa vastuu omasta elämästäni. Olen valmis’’’ puhun itselleni ääneen.
Kannan laatikot yksi kerralla autoon. Jätän avioeropapereiden viereen kihlasormukseni ja pinkin post-it-lapun, johon kirjoitan yksinkertaisesti ‘’Hyvästi’’.
Yhtäkkiä olen täynnä itseluottamusta. En haparoi vaan kävelen varmoin askelin ulko-ovelle ja astun ulos. Yhtäkkiä voin hengittää paremmin kuin aikoihin. Olen vastuussa itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani. Olen vapaa.
Laitan ulko-oven kiinni ja hymyilen.

Anni Pulkkinen






Vahvempi yksin




Katson bussin ikkunasta ulos. Sade pisarat valuvat ikkunaa pitkin ja tummat pilvet roikkuvat taivaalla. Tunnen kyynelten valuvan poskiani pitkin ja kaivan taskusta rypistyneen nenäliinan. Yrittää kuivata kyyneleitäni mutta itkusta ei tule loppua. Bussi kaahaa pysäkille ja jarruttaa niin että kaikki matkustajat horjahtavat. Astun ulos bussista ja laitan kädet syvälle taskuihin. Unohdin lapaset Kallen luokse kun lähdin niin kiireellä. Ahdistus valtaa mieleni. Käyn päässäni uudestaan ja uudestaan läpi minun ja Kallen keskustelua. Tuntuu kuin minut olisi revitty palasiksi ja tiesin että mikään ei tulisi olemaan enää ennallaan.
Laahustin bussipysäkiltä kotiin päin. Syyskuinen viileä sade kasteli naamani, en ollut tosin varma oliko ne pisaroita vai kyyneliä jotka naamallani valui. Ihmiset kulkivat ohitseni mutta tuntui silti kuin olisin ihan yksin. Miksi jatkan matkaa kun elämässäni ei ole mitään suuntaan. Kuulin takaani askelia. Askeleet kiihtyivät juoksuksi ja arvasin että se ei ole kuka vain. Kuulin tutun pehmeän äänen kutsuvan minua. Oloni oli hetken turvallinen. Lämpö täytti kehoni ja hetken halusin uskoa että kaikki on taas hyvin. Se oli Kalle
KALLE Jenni odota!
JENNI Mee pois mulla ei oo sulle mitään sanottavaa
KALLE Anna mä selitän sulle
JENNI Sä petit mua!! mitä selitettävää siinä enää on
KALLE Muttaku mä rakastan sua yli kaiken, voidaanko vielä puhua!
JENNI Ei todellakaan voida. Mä oon antanu nii monta kertaa sulle jo anteeks
noita sun sekoiluja. Tätä mä en enää anna anteeks
KALLE Mä lupaan että en tuota enää pettymystä
JENNI Kalle emmä usko sua, mä oon tuhlannu suhun jo niin paljon aikaa
mutta nyt tää loppuu. Mä en halua olla enää ikinä missään tekemisissä
sun kanssa!
Käännyn ja lähden kävelemään. Kyyneleet täyttävät silmäni niin etten näe eteeni. Kalle yrittää vielä huutaa perääni mutta en kuuntele vaan jatkan matkaani. Vaikka sydämeni on revitty kappaleiksi ja kaikki tuntuu merkityksettömältä tunnen silti pienen hyvänolon tunteen. Olin vahva enkä uskonut enää Kallen valheita. Enää minun ei tarvitse pelätä mitä hän seuraavaksi keksii. Tämä ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta kun Kalle mokaa. Antakaas kun kerron.
Aloimme seurustelemaan Kallen kanssa hyvin nuorina. Olin hädin tuskin täyttänyt 15 vuotta. Nyt olen siis 18 vuotta. Ensimmäiset kuukaudet olivat aivan ihania, ihan niinkuin jokaisessa parisuhteessa. Olimme koko ajan yhdessä ja keksimme yhdessä ihan hulluja juttuja. Olin maailman onnellisin tyttö. Kaikki kuitenkin alkoi muuttumaan pikkuhiljaa. Kalle alkoi viettää enemmän aikaa poikien kanssa. Hän vietti viikonloput kavereidensa kanssa ja olimme koko ajan vähemmän yhdessä. Yhtenä sunnuntaiaamuna heräsin ja katsoin puhelinta. Kallen kaveri oli lähettänyt minulle kuvan, jossa Kalle on hyvin läheisissä tunnelmissa luokkakaverini kanssa. Riitelimme kun Kalle tuli kotiin sunnuntaina illalla. Ties missä oli ollut. Kalle pyysi anteeksi ja kertoi kuinka paljon minua rakastaa. Minä annoin tietenkin anteeksi.

Tästä ei kulunut aikaa kun muutama kuukausi kun Kalle jatkoi sekoilujaan. Olin ollut viikon lomamatkalla perheeni kanssa. Olimme sopineet Kallen kanssa kuinka vietämme illan yhdessä kun palaan. saavuimme Helsingin lentokentälle. Äiti, isä ja pikkuveli ottivat taksin sillä. Mä odotin Kallea sillä hän oli luvannut tulla hakemaan. Oli kulunut kaksi tuntia eikä Kallesta kuulunut mitään. Olin laittanut kymmeniä viestejä ja soittanut suurin piirtein yhtä monta kertaa. Hetken kuluttua saan Kallelta viestin jossa lukee vain “sori en pääse hakeen” Tunsin kuinka kiukku valtasi kehoni. Olin raivoissani. Jälkeen päin sain kuulla että Kalle oli ollut hänen entisen tyttöystävänsä tupareissa kavereidensa kanssa. Tämän kuultuani olin viikon puhumatta Kallelle. Sen viikon jälkeen yhtenä iltana Kalle kuitenkin ilmestyi oveni taakse suklaalevyn ja kukkien kanssa. Niin kliseistä mutta se toimi, annoin anteeksi Kallelle. Taas. Näiden juttujen lisäksi mulla on useita tarinoita joita voisin kertoa teille. En kuitenkaan kerro, sillä en halua että vihaisitte Kallea. On hänessä hyvääkin. Ehkä juuri siksi en ole päässyt hänestä eroon. Kaikki se paha mitä hän tekee jää niiden hyvien hetkien varjoon.
Mutta kyllä minullakin menee raja jossain. Ja se raja tuli vastaan tänään. Kalle oli eilen lähtenyt kavereidensa kanssa viettämään iltaa ja olivat menneet myös baariin. Kalle ei tullut luokseni yöksi niinkuin oli luvannut. Tänään aamulla menin Kallen luokse. Olin kiukkuinen. Kiukkuni muuttui kuitenkin suunnattomaksi raivoksi ja ahdistukseksi kun Kalle kertoi pettäneensä minua. Sitä en aijo antaa anteeksi ikinä.
Makaan sängylläni ja mietin minun ja Kallen yhteisiä hetkiä. Tunteeni ovat ihan sekaisin. Olen niin raivoissani että voisin repiä Kallen palasiksi samaan aikaan haluan kuitenkin vain hänen syliinsä. Tuntuu pelottavalta ajatella elämää eteen päin. Olen kuitenkin pienesti ylpeä itsestäni kun pääsin Kallesta eroon. Nyt hän ei enää satuta minua. Äiti huutaa syömään. Nousen sängystä ja kuivaan kyyneleeni. Katson itseäni peilistä ja totean olevani vahva.

Elina Matinlompolo






Vain viis vaivasta sekuntia, kolme mahollisuutta ja kupillinen kahvia


On helmikuinen perjantaiaamu. Äitilä on tänhään nimipäivä, jonka kunniaksi mie luppavun käyhmään kylälä asioila sen puolesta. Äiti antaa mulle ostoslistan, jonka son kirjottanu taas vaihteeksi niin epäselvälä käsialala. Kysyn selvennystä omaksi parhaakseni, ettei kaupassa mene koko päivää ettiessä. Ulkona on kirpsakka keli jotaki -20 astetta pakkasta. Lyön suosiola vaatetta pääle. Aurinko kuitenki paistaa täyeltä taihvaalta ja mie tunnen ko D-vitamiini immeytyy minhuun tuulilasin läpi.

Molen ajamassa kylile noin puolessa välissä, ko puhelin pirahtaa. En voi vastustaa kiusausta ja päätän kattoa, kuka sielä kaipailee. Miia on laittanu, että mitä mie hommaan. Vastaan: “Molen tulossa kaupoile kylile, keitäks sörrit?” Miia vastaa: “Saatan mie vain senki tehjä!”. Naurahan, mutta samala hetkelä naama vakavoituu ko vilkasen tiele.

Parinkymmenen metrin päässä on muutama poro. Lyön jarrut pohjaan, mutta tie on liukas. Syän hakkaa tuhatta ja sattaa ja kaikki muu unohtuu siinä hetkessä. Vain viien sekunnin aikana mie kerkeän jo kerrata, miten vois tapahtumankulut mennä.

1.Reaktioaika ei riitä. Poro tullee tuulilasista läpi kyljelthään. Mie huuan, mie huuan niin pirusti. Ainoa, mitä mie kykenen ajattelehmaan on se, että mitä iskä ajattellee nyt ko mie rikoin sen auton. Mie en tunne kipua. Poro sätkii vähäsen ja mie en pysty ennää huutahmaan. Kykenen jo kuvittelehmaan, että kuinka joku on tulossa tai menossa kylile ja huomaa, mitä on käyny. Se raukka on varhmaan ihan kauhuissansa ko huomaa, että mie olen jo kohta poissa. Lanssiki on tieten toisela puolen kuntaa ja vpk:n miehet istuvat kotonansa. Mithään ei ole tehtävissä. Mie voin kuvitella, kuinka minun vanhemmat reagoivat ja Miia ihmettellee ko minua ei ala kuuluhmaan. Sörritki turhaan keitti. Pallaa pohjaan. Molen kuollu.

2.Reaktioaika ei riitä. Poro tullee tuulilasista läpi kyljelthään. Mie huuan niin kovvaa ko pystyn. Radio hiljeni. Mie en tunne minun jalkoja. Ehkä son vain shokki. Poro ei liiku, son kuollu. Näen ikkunasta ko sen kaverit painattaa jo pitkälä. Son kyllä villi tuo eläimen luonne, ei apua heru. Joku on ajanu minun perässä ja rientää heti aphuun. Onneksi ihminen senthään on eläimenä fiksu ja ossaa auttaa. Meän lähinaapuri tullee minun ikkunan viehreen ja koittaa aukasta ovea, mutta se ei aukea. Hän kyselee minun vointia. Kuulen ko se puhhuu hätäkeskuksen kans puhelimessa. Mulla alkaa huippaahmaan. Herrään jostaki sairaalasta ja äiti ja iskä itkusen näkösinä kattovat minua. Mie koitan kysyä, mutta mie en pysty ko mullon joku putki suussa. Äiti käy hakemassa lääkärin, joka sitte pamhauttaa mulle sen päin naamaa. Se ei siis ollu vain shokkia. Molen halvaantunu.

3. Reaktioaika riittää ja ehin justhiinsa ja justhiinsa jarruttaa. Porot ei liikahakkaan. Tööttään kaikela voimala ja kiroan: “Helvetin elukat!”. Sais poromiehet kerätä poronsa jo aithauksiin. Mietin, että onneksi lähistöllä ei asu kethään. Olisivat säikähtähneet turhaan.

Pyssäytän auton ja istun paikala pari minuuttia ja koitan käsittää, mitä justhiinsa tapahtu. Varsinki mielessä pyörii vain skenaariot, mitä olis voinu tapahtua. Onneksi mulle ei käyny ko eka vaihtoehossa tai toisessa. Mitä elämäkhään olis ollu letku suussa? No ei ainakhaan elämisen arvosta. Tai sitte kaikki olis voinu päättyä nuin vain. Enhän mie olis ehtiny vielä ellää yhtään. Yritän rauhotella itteäni. Molen onnekas. Alan melkein itkehmään, mutta näen ko takkaa tullee auto. Pakko ryhistäytyä.

Lähen varovasti ajahmaan, ettei se ala ihmettelehmään ja pysähy. Käet tärisee vielä tullin kohalaki. Nyt tuli taas vaihteeksi huomattua, että miksi sitä puhelinta ei saa vahata ajaessa. Ei se iskä turhaan paapata. En kyllä sano mithään kelheen, ko siittä ei tulis muuta ko sanomista. Ajan suohraan Kylävaarale. Mie niin inhoan Miian porukoitten pihhaa ko son niin ahas ja toivon, että sielä pihala ei ole kauheana autoja. Huokasen helpotuksesta ko huomaan, että piha on tyhjä. Saan helposti käännettyä auton jo lähtövalhmiiksi.

Naurahan mielessäni ajatuksele, että Miian porukat on taas menny kumpiki töihin eri autoila, vaikka non töissä samassa työpaikassa, joka sijaittee alle kilometrin päässä ja kummakki on kaikenlisäksi personal treinereitä. Nooh jokanen tavallansa. Kadun ajatuksiani, ko muistan, mitä mulle itele oli justhiinsa tapahtua. Ei ole varraa tuomita. Mitä jos porojen tilala ois ollu ihminen? Miten molisin ikinä voinu ellää itteni kanssa? Päätän, että monisuoritus ajaessa loppuu, vaikka molenki nainen. Ei naisetkhaan mittään ihmesuorittajia ole, vaikka uutisissa niin on vasta lukenukki. Kerrään itteni ja menen sisäle. Kuulen ko Miia huutellee keittiöstä ja kahvi tuoksuu.

Julia Kallo






Luottamuksen kaivo



Kuulen lasten kiljunnan kantautuvan päiväkodin suljettujen porttien sisäpuolelta. Vedän keuhkoini raikasta syysilmaa ja avaan takapenkin oven sydän tykyttäen ja irrotan lapseni turvavyöstä. “Ei ole rakas mitään hätää”, sanon uniselle lapselleni, vaikka sisälläni riehuu paniikki. Tänään on pienen, nelikesäisen, pellavapäisen poikani Miron ensimmäinen päivä päivähoidossa. Tiesin jo kauan aikaa sitten, että tämä ahdistava päivä koittaisi, enkä silti ole siihen valmis. Nostan Miron ulos autosta ja ajattelen, että nyt se on menoa. Lähdemme yhdessä kävelemään vapisevin askelin kohti päiväkodin sisäänkäyntiä. Joka askeleella sydämeni alkaa hakata yhä kovemmin.

“Ainoko oli sinun nimesi? Ja sinä olet ilmeisesti Miro?” aloittaa Marimekon Unikko-mekkoon sonnustautunut päivähoitaja pirteästi kääntäen katseensa Miroon. “J-joo”, vastaan epävarmasti ojentaen käteni esittäytyäkseni kunnolla. Sovimme muutamista käytännön asioista, ja sitten Paulaksi esittäytynyt hoitaja kertoo, että nyt olisi sopiva aika jättää Miro. Samalla sekunnilla mieleni valtaa tunne siitä, etten voi tehdä sitä. Jokin kieltää minua jättämästä Miroa tänne, ja nappaan hänet nopeasti syliini. “Anteeksi”, soperran hiljaa ja lähden ulos silmät kyynelistä kostuneina.

Kotimatkalla ajatukseni vaeltavat jossain kaukana tästä todellisuudesta, emmekä välty läheltä piti -tilanteilta liikenteessä. Vartin kuluttua olemme kuitenkin turvallisesti perillä kotitalomme parkkipaikalla. Istumme hetken hiljaa autossa ja päädyn lopulta viemään Miron viereiseen rivitaloon eläkepäiviään viettävän äitini luokse, sillä tiedän etten kuitenkaan pystyisi tässä mielentilassa huolehtimaan hänestä. Raahustaessani takaisin neljänteen kerrokseen, jossa pieni asuntoni sijaitsee, kiroan luultavasti sadatta kertaa tänä aamuna mielessäni, kuinka kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos olisimme mieheni kanssa edelleen yhdessä. Olimme olleet kihloissa kahden ja puolen vuoden ajan, jonka jälkeen saimme Miron. Tämän jälkeen kaikki muuttui selittämättömällä tavalla erilaiseksi, emmekä enää tunteneet entistä vetoa toisiimme. Yritimme tosissamme pitää suhteen elossa, mutta lopulta jouduimme luovuttamaan, minkä vuoksi asuin nyt tässä nuhjuisessa pikkuyksiössä.

Seuraavana päivänä yritin uudestaan viedä Miron päiväkotiin, ja tällä kertaa onnistuin jopa jättämään hänet sinne, tosin vain pariksi tunniksi. Edelleen tunsin, että petän Miron luottamuksen tehdessäni niin. Paula teki kaikkensa vakuuttaakseen minut siitä, että kaikki todella sujuisi hyvin, mutta mieleni ei vain suostunut uskomaan tätä. Mietin, kokevatko muutkin vanhemmat tällaisia tuntemuksia vai olenko vain mieleltäni sairas, kyynistynyt ja kelvoton yksinhuoltajaäiti.

Toiset päivät olivat helpompia, toiset vaikeampia. Hankaliinkin päiviin alkoi pikkuhiljaa muodostua tavanomainen rutiini - aamulla vein Miron päiväkotiin, sitten tulin itse takaisin kotiin itkemään tai vähintäänkin ahdistumaan tunniksi tai kahdeksi. Sen jälkeen epätoivoista yritystä tehdä töitä kotoa, mikä lähes aina johti levottomuuteen ja siihen, ettei mikään tuntunut oikealta. Kun kaikki ajatukset alkoivat kääntyivät Miroon ja siihen, kuinka hän mahtoi pärjätä päivähoidossa, oli aika hakea hänet takaisin kotiin. Päiväkodin työntekijät, sukulaiset ja harvat ystäväni yrittivät kaikin keinoin tukea ja kannustaa hokien “kyllä se siitä vielä helpottaa”. Jos vain he ymmärtäisivät, millaista eläminen jatkuvassa pelossa ja epäluottamuksessa oli. Tuntui siltä, ettei kukaan oikeasti välittänyt, vaan kaikki tuki annettiin vain, koska niin kuului tehdä.

Kuukaudet vierivät ohi silmänräpäyksen lailla ja pian vuodetkin vaihtuivat. Istun jälleen kerran autossa matkalla kotiin vietyäni Miron päiväkotiin, kun yhtäkkiä havahdun siihen, että elämme jo maaliskuun toista viikkoa, ja syksyllä Miro aloittaisi koulun. Se ajatus saa minut ahdistumaan, eikä asiaa auta yhtään se, että tänään on yksi päivistä, jolloin kaikki tuntuu muutenkin kaatuvan päälle. Kotiin päästyäni jalkani eivät enää yksinkertaisesti kanna ja löydän itseni maassa makaamassa. Tunnen lattiasta hohkaavan kylmyyden poskeani vasten ja alan jälleen itkeä vuolaasti. Mieleni palaa jonnekin kauas lapsuuteeni. Olen tuntenut näin ennenkin. Epävarmuutta ja huolta tulevasta. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, muistan yhtäkkiä, kuinka makasin kerran pienenä silloisen kotini olohuoneessa miettien, mitä meidän perheemme kävisi. Olin nähnyt useamman kerran, kuinka isäni kaivoi keittiön kaapeista mitä vain, jolla saisi satutettua äitiä. Olin nähnyt äitini kärsivän ja anovan isältä, että tämä lopettaisi. Ja selvästikään, minun ei ollut tarkoitus nähdä näitä kohtauksia, olihan minut aina peitelty ja laitettu nukkumaan ennen niiden tapahtumista. Mutta kuinka kukaan voisi nukahtaa kuullessaan äitinsä vaikeroivan surkeana kivusta. Hiippailin aina huoneeni oven rakoon ja niin todistin näitä kauhistuttavia tapahtumia kenenkään huomaamatta.

Sulateltuani noin viikon karmeaa lapsuuden muistoani päätin, että minun on tehdä asialle jotakin. Ensin menin juttelemaan äidilleni, joka puhkesi kyyneliin kertoessaan tarinaa minun isäni ja hänen välisestään suhteesta. Huono rahatilanne, alkoholismi ja väärä seura olivat ajaneet isän äärimmäisiin tekoihin, eikä äiti ollut uskaltanut kertoa kenellekään. Myöhemmin isäni oli äidin mukaan päättänyt päivänsä jättämättä kenellekään minkäänlaista viestiä. Minulle oltiin pienenä kerrottu isän muuttaneen ulkomaille ennen syntymääni, jonka vuoksi en olettanut mitään näin dramaattista menneisyydestäni. Sain kaiken tämän kaiken tietooni hyvin lyhyessä ajassa, minkä vuoksi varasin ajan psykologille, joka osoittautui sydämelliseksi ja erityisen miellyttäväksi ihmiseksi. Hänen kanssaan useita kertoja keskusteltuani ymmärsin vihdoin, mistä monet rajoittuneisuuteni johtuvat. Se, että minun on niin hankala luottaa ihmisiin ja etten haluaisi päästää Miroa pois silmistäni, johtuu puhtaasti lapsuudessani saaduista traumoista. Psykologini avulla sain vihdoin, monien kymmenien vuosien jälkeen, käsiteltyä minua ahdistelleet mielenliikkeet.

“Noniin, tästä varmaan osaatkin koululle”, sanon Mirolle tällä kertaa aidosti iloisena hänen puolestaan. Olen saattamassa häntä koululle, sillä on hänen ensimmäinen koulupäivänsä. “Joo”, Miro vastaa kasvot innosta hehkuen. Hän lähtee kävelemään reippain askelin koulua kohti kirkkaansininen Kånken-reppu selässään. Tunnen suurta ylpeyttä rinnassani ja luotan siihen, että kaikki tulee menemään hyvin. Silloin jostain kaukaa kantautuu pienten lasten kiljuntaa.

(nimetön)






Sinä siellä




Hei

Aivan yllättäen kesken päivän sinä minun ajatuksiini tulit ja silloin tiesin, että minun on pakko kirjoittaa. Siitä tuntui olleen niin kauan, kun sinua olen viimeksi muistellut. Tiedätkös, päivät kuluvat nopeasti ja sinä sillä tavalla hiljaa silloin lähdit. Nyt minusta tuntuu kummalliselta, että ennen olit minun elämäni ja nyt sinua enään harvoin muistan. Joskus tapahtui niin hurjan paljon, vaikka ei kuitenkaan yhtään mitään. Tuntui, että koko maailma luotiin uudelleen ihan toisesta näkökulmasta, mutta ei sitä aina edes voinut huomata.

Sinun aikanasi kaikki tuntui voimakkaammalta. Sinun aikanasi kesä tuli aina aivan ajallaan, eikä hyttysiäkään ollut niin valtavasti. Rantavedet olivat syvempiä, talot suurempia ja metsässä asui vielä intiaaneja. Uskoin, että saisin appelsiinin sisältä löytyneen siemenen kasvamaan suureksi appelsiinipuuksi. Tiedätkös sinun aikanasi talvikin tuli aivan ajallaan ja lunta tuli aivan hirveästi ja me luulimme, että hautautuisimme siihen, nousisimme maasta ensimmäisinä voikukkien lailla kun tulee kevät. Syksyssä oli värejä ja sellaista arvokkuuta, että luulin puilla olevan kasvot ja kuulin kun ne laittoivat nukkumaan. Eikä silloin mikään tuntunut niin kuolevalta ja synkältä. Kaikki sellainen tuntui enemmänkin uuden alulta. Uskoisin. Aivan kaikkea en kuitenkaan muista.

Vuosi tuntui erityiseltä ajanjaksolta, mutta oikeastaan ajalla ei ollut mitään merkitystä. Vuosi tuntui pitkältä, sillä sinun kanssasi siihen mahtui niin paljon enemmän kuin nykyään. Lyhyeltä se tuntui, sillä niin oli aikani kanssasi lyhyt ja kuitenkin sillä tavalla niin nopeasti lähdit.

Sinun aikanasi en koskaan miettinyt miltä näytin. Vaaleat hiukset saivat roikkua aivan villisti olkapäillä ja olla takaa takussa. Hammasrivini oli täydellisen vinossa ja huomattavan puutteellinen. Silmissäni oli pölyä unen jäljiltä. Varpaanväleissä seikkailut. En koskaan katsonut peiliin, mutta näytin aina oikeastaan kauniilta. Näin jälkikäteen luulen sen johtuneen siitä, että en ollut tietoinen itsestäni. Hädin tuskin tiesin miten sain jalkani liikkumaan. Luulen silti, että olin kamalan onnellinen.

Kun minä sinut hukkasin, on moni asia muuttunut. En olisi aikanasi uskonut, miten pahalta ja yksinäiseltä voi tuntua. Sinä et myöskään kertonut, miten onnelliselta ja kokonaiselta voi tuntua. Sinä et kertonut, miltä tuntuu kuin toinen ihminen onkin minä, mutta ei siltikään. Jokainen on erilainen, mutta kaikki on samanlaisia, vaikka kukaan ei halua siitä puhuakaan.

Olen onnellinen ja onneton siitä, että sinä lähdit pois. Sinun takaisi moni asia oli pelottavampi kuin se oikeasti on. Aikanasi pelkäsin vähän kaikkea, vaikka en tiennyt oikeastaan mistään. Ja luulin kyllä tietäväni ja siksi olinkin ihan tyhmä. Loit minulle kummallisia kuvia maailmasta, mutta petyin, miten ilkeitä ihmiset ovat oikeasti toisilleen ja heräsin siihen, ettei kenenkään elämä oikeastaan ole helppo ja aivan puhdas. Olit minulle lähtökohtaisesti onni, mutta hyväuskoisuutesi minulle onnettomuus.

Vuodet ovat alkaneet kulkea nopeasti ja tiesitkö, että metsässä ei oikeasti asu keijuja? Ja ne intiaanit lähtivät sieltä jo ajat sitten. Heti sen jälkeen kun talo myytiin. Joskus minä huomaan eläväni ristiriidassa ilman mukanasi tuomaa varmuutta ja ensi kertaa sinun jälkeesi, minusta on alkanut tuntumaan, että minun on löydettävä itseni. Sinusta jäi jälki minuun ja hyvä niin. Kun näen sinut jossakin muualla iloisena ja hyväuskoisena, en tunne enään kaipuuta niinkuin joskus tunsin. Joskus kuitenkin, niinkuin nyt, päädyin sinua miettimään ja epätoivoisella hetkellä saatan ajatella, että mitä jos sinä oletkin minä ja lähtiessäsi veit minutkin mukanasi?

Kiitos yhteisestä ajasta lapsuuteni. Jos joskus vielä sinua päädyn ajattelemaan, niin kirjoitan sinulle vielä varmasti uudestaan.

Terveisin: minä.

Juuti Seppälä










Hän hengitti syvään. Sitten oli hiljaista. Vettä tihutti nihkeästi taivaalta, mikä teki ilmasta raikkaan. Maecenas hengitti kiitollisena virkistävää ilmaa keuhkoihinsa. Hän kuitenkin tiesi, että jos sade jatkuisi, olisi huomenna mudassa vaikea taistella.

Legioonat olivat marssineet yhtä vuoroisesti rivakkaa tahtia jo kolme päivää. Viimeinkin muutama etelän tiedustelija oli palannut mukanaan tieto kapinoitsijoiden olinpaikasta ja he olivat pysähtyneet.

Maecenas irrotti olkasuojustaan samalla kun istahti muutaman kenturiansa miehen virittämän nuotion ääreen. Ympäri aukeaa miehet sytyttivät nuotioita, kaivoivat ruokiaan ja pystyttivät telttoja. Väsyneet marssijat pääsivät vihdoinkin istumaan ja riisumaan raskaita suojuksiaan ja keskustelun porina täytti legioonalaisia vilisevän aukean.

“Jokohan kusikuopat on kaivettu?” yksi tirones, eli aloittelija kysyi löysyttäen sandaaliensa nyörejä.

“Nulikoitten hommaahan se on, eli lapio olalle ja mene kaivamaan vaan” vastasi mies, joka oli vain muutaman marssin toista vanhempi, ilkikurisesti. Maecenas naurahti itsekseen. Tällaista se aina oli. Miehet nälvimässä toisiaan ja etenkin nuorempia koulutettiin turhasta mahtailusta ja tärkeilystä pois.

“Ei. Sanoivat, ettei tästä tule pitkä pysähdys. Nukutaan ja huomenna mennään tappamaan ne paskiaiset.” Seurasi myöntyviä mörähdyksiä.

“Minä lyön marssirahani vetoa, että tapan enemmän kerettiläisiä, kuin yksikään tästä kenturiasta!”

“Äh, turpa kiinni Titus! Sinä häviäisit painiottelun jopa äidillesi.”

Maecenas pudisteli nauraen päätään.

“Jaa a. Saa nähdä kuka teistä urveloista huomenna ensimmäisenä pinkoo paskat kintuissa karkuun” Maecenas tokaisi virnistäen. Tätä seurasi kova naurun rämäkkä, kun nuorimmat alkoivat puolustaa itseään kasvot kiihtymyksestä punaisina.

“No en minä ainakaan! Rooman puolesta! Haluatko tulla koittamaan Maecenas?” yksi nuorimmista nousi uhoten seisomaan. Maecenas vain naurahti ivallisesti ja jatkoi nuoren ärsyttämistä. “Tuollaiset rääpäleet kuuluisi jättää Rooman katuja lakaisemaan ja porttolaan ovia pitämään. Lähdehän takaisin äitisi luo Anthos.”

Miehet hörähtivät vielä kovenpaan nauruun ja Anthosin vieressä istuva Publius kiskaisi pojan takaisin istumaan.

“Älä sinä rupea haastelemaan”, hän sanoi pojalle nauraen. Anthos ei mennyt naljailusta miksikään, virnisteli vain nuoren intoa silmissään.

Anthos oli yksi uusimmista legioonalaisista, joka oli siirtynyt satamavartiosta suoraan Maecenaksen joukkoihin. Hän oli nuori, mutta vaikuttavan hyvä miekkailija, mikä meni Maecenaksen mielestä täysin hukkaan satamassa. Poika oli vannonut valansa vasta muutama viikko sitten suoraa Maecenakselle ja haeskeli kokeneempien legioonalaisten joukossa vielä paikkaansa. Maecenas piti pojan sinnikkyydestä ja oli tyytyväinen tämän pestaamisesta, vaikka toivoi pojan joskus oppivan vaikenemaan ajoissa.

Maecenas alkoi terottaa gladiustaan kuunnellen ja nauraen samalla miestensä sanasodalle. Pian keskustelu kuitenkin kiivastui äkkipikaisen ja ärhäkkään Anthosin ja häntä kaksi kertaa suuremman Publiuksen välillä ja kiista eskaloitui painiotteluksi. Anthos oli vikkelä, mutta Publius monin verroin voimakkaampi. Hän oli aloittanut legioonassa palvelun samana kesänä Maecenaksen kanssa ja siitä asti he olivat pitäneet yhtä. Legioonassa ei ollut miestä johon Maecenas olisi luottanut enemmän kuin Publiukseen. Ainut asia, mistä he olivat nuorena kilpailleet keskenään oli Maecenaksen isän huomio. Publius oli Maecenasta hieman pidempi ja ruumiinrakenteeltaan jykevämpi, mutta Maecenas käytti miekkaansa taitavammin. Miekkaillessa Maecenas voitti, mutta aseettoman painin Publius vei armottomasti.

Hetkessä heidän nuotiopiirinsä ympärille alkoi kerääntyä yhä enemmän legioonalaisia, jotka nauroivat ja huusivat kannustuksia. Kunnolla yleisö heräsi, kun Publius tarttui poikaa rinnuksista ja mäjäytti tätä kerran kunnolla suoraa kasvoille. Anthos vastasi tähän voimakkaalla potkulla rintakehään ja nopealla nyrkiniskulla oikeaan poskeen, mikä sai Publiuksen otteen irtoamaan hetkeksi. Yleisö suorastaan mylvi. Miehet löivät seuraavista aterioistaan vetoa ottelijoiden puolesta ja huusivat ohjeita ja tönivät toisiaan. Muutama hopearahakin vaihtoi omistajaa painijoiden ottaessa taas yhteen.

Juuri kun ottelu läheni loppuaan kuului miesjoukon keskeltä ärtynyttä komentelua ja kiroamista. Kenturian ylempi upseeri Ciro ilmestyi esiin väistyvästä miesmassasta. Sotilastripuuni Gnaeus käveli kiukkuisesti tiuskivan Ciron jäljessä, kun tämä käski miesten erkaantua tieltään.

“Kautta jumalten! Mitä täällä tapahtuu? Miehet karjuvat kuin peurat kiima-aikaan!” Ciro korotti ääntään ja etsi katseellaan syyllisiä. Gnaeus saapui paikalle pian hänen perässään ja nähdessään maassa Publiuksen alla sätkivän Anthnosin, hänen suupielensä kaartuivat hymyyn.

“No niin pojat. Ylös sieltä!” hän sanoi. Gnaeus oli ollut johtamassa Maecenaksen ja Publiusen ensimmäistä tehtävää Sisiliassa. Hän oli kokenut ja hyvä komentaja. Hän tunsi sotilaansa ja tiesi legioonalaisten vahvuudet ja täten osasi kohdella heitä oikealla tavalla. Häntä arvostettiin paljon sotilaiden keskuudessa. Nyt hänet oli ylennetty sotavoimien toiseksi ylimpään asemaan, mikä aiheutti hieman syyllisyyden painamaa liikehdintää miehissä painijoiden ympärillä. Publius taas kerta kaikkiaan nautti tilanteesta, eikä vaikuttanut lainkaan hermostuneelta. Hän irrotti otteensa Anthoksen korvasta ja nousi puoliksi istumaan tämän päälle, niin ettei poika kuitenkaan kyennyt saamaan käsiään irti.

“Anteeksi nyt vaan arvoisa komentaja, mutta tämä niljake solvasi äitiäni ja löi minulta silmäkulman mustaksi” Publius puhui korostetun hienostuneesti ja porasi rystysillään Anthosin kylkeä niin, että tämä vinkaisi hänen allaan. “Näytän vain mitä siitä seuraa, jottei sama virhe tapahdu uudestaan, komentaja ymmärtää varmasti.”

Tilannetta uteliaana seuranneet miehet repesivät nauramaan.

“Teidät sietäisi kaikki ruoskituttaa” tiuskaisi Ciro, joka ennen kaikkea arvosti kuria ja arvohierarkiaa. Maecenas yritti tukahduttaa naurunsa yskäisemällä, mutta silloin Ciron vihaiset silmät osuivat häneen.

“Te, nuori optio, teidän kuuluisi pitää miehenne järjestyksessä. Vai täytyykö isäsi nimittää tehtävään joku, joka siihen oikeasti pystyy?”

Raivo kuohahti Maecenaksen sisällä, kun kenturio väitti hänen miestensä kuullen hänen ylenneen vain sukuperimänsä takia. Hänen isänsä koetteli häntä kaikkein koviten ja hän ei olisi ihmetellyt vaikka olisi ollut viimeinen milites muiden ryhmäläistensä kohotessa kenturioiksi. Hän joutui tekemään monin vertaisesti töitä miellyttääkseen isäänsä. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään Gnaeus naurahti rikkoen kiusallisen hiljaisuuden

“Tuskinpa nyt sentään. Luotan legaatin arvostelukykyyn täysin, vai etkö sinä luota?”
Ciro punastui hieman tajutessaan, että keskustelu oli menossa väärään suuntaan.

“Ei ei, tietenkin tietenkin...”

Gnaeus kääntyi kerääntyneiden miesten puoleen ja käski turhan metelöinnin loppua. Hän komensi heidät tarkistuttamaan aseensa ja suojuksensa sekä lepäämään huomista varten. Hän katsoi merkitsevästi Maecenasta, jotta tämä ottaisi tilanteen haltuunsa ja lähti takaisin kohti korkeimpien upseerien telttoja naureskellen ja päätään pudistellen. Ciro vilkaisi kiukkuisesti Maecenasta ja lähti sitten lyhyillä jaloillaan tribuunin perään.

Publius nousi uupuneen Anthoksen päältä ja nauroi, levitti kätensä ja karjaisi voittonsa merkiksi. Jännityksen lauettua miehet karjaisivat voittajalle tervehdykseksi ja raha vaihtoi omistajaa. Muutama kävi taputtamassa istumaan noussutta huohottavaa ja kipeästä korvastaan kiinni pitävää Anthosta olalle toivottaen parempaa onnea ensi kerralle. Sitten miehet palasivat käskyä totellen omiin nuotioleireihinsä naureskellen. Maecenas nousi ja ojensi Anthokselle kätensä.

“No niin”, hän veti pojan ylös “Käyppäs hakemassa vettä ja puhdista kasvosi. Teroita gladiuksesi ja painu pehkuihin. Kuuletko?”

Anthonius pyyhkäisi verta suupielestään ja virnisti Publiukselle.

“Ensi kerralla minä sinut peittoan. Odota vaan!” Publius nauroi ja läimäytti poikaa selkään.

“Sama koskee sinua luupää.” Maecenas heitti teroituskiven Publiukselle. “Gladius teräväksi tai huomenna hakkaat sillä lihakset jumiin ennen puoltapäivää.”

Vaikka vastassa oli pelkkä kouluttamattomista orjista koostuva armeija, oli heidän lukumääränsä legioonia kohti paljon suurempi. Siihen he olivat saaneet varmistuksen tiedustelijoilta. Kapinallisarmeija koostui niin kreikkalaisista, traakialaisista, kelteistä kuin germaaneistakin, jotka olivat nousseet kapinaan kreikkalaisen gladiaattori Sotiriosin aloituksesta. Kapina oli alkanut Arpiniumissa orjien alettua tappaa isäntäperheitään. Sotiriosin johtama kourallinen kapinallisia paisui muutamassa kuukaudessa suureksi ja Roomaa uhkaavaksi armeijaksi, johon senaatti reagoi liian myöhään. Maecenas kirosi mielessään. Tuhansia tilanomistajia perheineen surmattiin raa’asti. Muutamasta kapinallisesta muodostui hyvin lyhyessä ajassa lähes 70 000 taistelijan joukko, jossa gladiaattorikoulutuksen saaneet opettivat muita.

Kapinalliset olivat jopa lyöneet ensimmäisen Rooman heitä vastaan lähettäneen armeijan. Maecenas pudisti päätään. Senaatti oli todella aliarvioinut Sotriorisin armeijan voimakkuuden. Ensimmäinen armeija, joka koostui hädin tuskin kahdesta legioonasta, oli ollut lähellä ja senaatti oli hädissään määrännyt sen taistoon. Maecenas murahti. Typerät vanhat miehet, jotka eivät tienneet sodankäynnistä tuon taivaallista.

Tällä kertaa samaa virhettä ei toistettaisi. Itse konsultti ja Rooman sotavoimien ylin komentaja Marcus Lucius oli johtamassa hyökkäystä. Hän oli taidokkain komentaja, mitä Rooma oli nähnyt. Hän oli johtanut legioonat voittoon niin Makedoniassa kuin Pohjois-Afrikassakin.

Kun hän oli ilmoittanut Rooman senaatintorilla marssittavansa legioonansa tuota saastaista murhaajajouokkoa vastaan, oli kansa hurrannut hänelle ja heittänyt ruusuja teille. Miehet olivat nostaneet lapsia harteilleen, jotta he näkisivät Rooman sankarin ja naiset olivat itkeneet onnesta. Marcus Lucius oli kuin kansan jumala. Hänet oli valittu konsultiksi jo kuudetta vuotta peräkkäin. Rooman kansa rakasti häntä ja legioonat olivat tälle uskollisia, ehkä jopa uskollisempia kuin Rooman senaatille. Maecenas mietti, jos senaatti olisi kääntynyt Marcus Luciusta vastaan, kuinka moni legioonista olisi totellut senaattia ja kuinka moni olisi jäänyt Marcuksen puolelle. Muutama yksittäinen kenturio, kuten Ciro, olisi varmaan kääntynyt takaisin. Sellaiset niljakkeet, jotka toimivat senaatissa Marcusta poliittisesti vastustavien alaisina. Yksittäisiä ihmisiä lukuunottamatta legioonat olivat valmiita marssimaan maailman ääriin komentajansa puolesta.

Maecenaskin tekisi mitä vain tuon miehen puolesta ja oli tehnytkin. Hän muisti, kuinka oli katsonut ylöspäin tuota suurta miestä, kansan sankaria. Kuinka oli viisi kesäisenä ollut äitinsä Livian vieressä parvella kuuntelemassa, kun tuo jumalainen enkeli oli puhunut kansalle konsulin vaaleissa. Hän oli urheasti seisonut äitinsä vierellä puinen miekka kädessään ja vasta pesty tooga yllään. Kun kansa taputti ja hurrasi puheen päätyttyä, käveli Marcus Lucius suoraan parvelle, nappasi tuon pikku legioonalaisen harteilleen, suuteli kevyesti kaunista vaimoaan ja saattoi heidät vaunuihin, jotka veisivät heidät kotiin. Vaaleissa saattoi kulua koko päivä, joskus useampikin, joten miestä ei paljon kotiin kuulunut. Hän oli silti ollut ylpeä poika, vailla painostusta tai odotusten painavaa varjoa.

Maecenas naurahti hiljaa. Miten hänen ajatuksensa karkasivatkin aina juuri tuohon kyseiseen päivään. Päivään, jolloin hänen äitinsä oli kertonut tuolle pikku legioonalaisen poikaselle, että jonain päivänä hänestä tulee niinkuin isänsä; kansan rakastama ja Rooman johtaja.

Aamulla järjestäytymiskäsky oli annettu varhain ja legioonalaiset seisoivat täydellisessä marssivalmiudessa odottaen käskyjä. Maecenas kiersi tarkistamassa kaikkien miestensä varusteet ja miekat. Anthosta hän taputti selkään mennessään tämän ohitse. Pojan toinen poskipää oli ruhjeilla ja korvanlehdestä alkoi muodostua paiseinen möntti, sinne kerääntyvän nesteen takia. Silti poika seisoi ylpeänä asennossa ja teki Maecenakselle kunniaa tämän siirtyessä eteenpäin. Maecenas puhutteli kaikkia miehiään nimeltä, kun antoi heille ohjeita tai kannusti heitä. Tämän tavan vaikuttaa sotilaisiin hän oli oppinut isältään. Lopulta hän siirtyi itse eturintamaan lähetin viereen saadakseen viestit nopeammin.

Legioonat oli laitettu iskuvalmiiksi aikaisin, sillä Sotiriosin saatua tiedon heidän olemassaolostaan hän oli, kaikkien yllätykseksi, lähtenyt haastamaan roomalaisia. Itsevarmat kapinalliset olivat kääntyneet ja nyt tulossa suoraa legioonia kohti.
Maecenas tähysti nousevaan aurinkoon samalla kun kiristi miekkavyötään. Hän oli tarkistanut miestensä varusteet ja miekat vielä muutaman kerran peittääkseen jännityksensä, joka odottamisesta aiheutui. Kaiken pitäisi olla vailla moitteen sijaa ja miehet olivat alistuneet hänen tarkastuksiinsa nurkumatta kerta toisensa jälkeen, kunnes Maecenas oli vihdoin tyytyväinen. Hän hengitti syvään ja kiristeli vielä omia suojuksiaan. Hiljainen puheensorina alkoi pikku hiljaa odotuksen pidentyessä levitä miesten keskuudessa.

“Kuulemma niitä on paljon meitä enemmän.”

“No mitä sitten? Kouluttamattomia rääsyläisiä koko sakki!”

“Haha yksi meikäläinen lyö ainakin kymmenen kreikkalaista muutenkin!” Nauru levisi rivistössä.

“Mitä luulet Maecenas? Tuleeko tästä helppo voitto?” Publius kysyi hänen takaansa.

Maecenas kääntyi ja katsoi ensin Publiusta ja sitten muita uteliaina odottavia miehiään.

“On totta, että legioonalainen pärjää kymmentä kreikkalaista, vaikka sataa kreikkalaista tai kelttiläistä vastaan,” miehet hurrasivat aluksi, mutta lauseen loppuosa hiljensi hurraukset.

“ Jos he ovat ilman aseita. Näillä orjilla on aseet, ja vielä ihan oikeat aseet, ei mitään keppejä. Heitä on ollut kouluttamassa gladiaattoreita, entisiä sotilaita ja heitä on paljon. Jos luulette, että taistelusta tulee helppo olette typeriä.” hän piti tauon ja katsoi sotilaitaan. “Taistelusta ei tule helppo, sillä kilpailette kaikki minua vastaan siitä kuka tappaa eniten noita paskiaisia! Oli heitä kuinka paljon hyvänsä, he ovat kapinallisia ja me tapamme heidät viimeiseen mieheen.” Hurraa huudot jylmivät taas miesten keskuudessa.

“Aivan niin. Vihollista ei tule aliarvioida koskaan. Se on suurin virhe, mitä johtaja saattaa tehdä.”

Maecenaksen selkä suoristui entisestään, kun hän kääntyi ympäri ja katsoi hevosen selässä arvokkaasti istuvaa isäänsä suoraa silmiin. Järkytyksestä toivuttuaan hän teki kiireesti kunniaa ja laski katseensa häveten säikähtämistään. Marcus Lucius katsoi hänen miehiään tarkkaavaisesti yrittäen havaita virheitä. Niitä ei kuitenkaan löytynyt ja hän tervehti muutamia nimeltä. Se oli vaikuttava keino saada miesten luottamus, sen Maecenas oli huomannut. Marcus Lucius tunsi kaikki sotilaansa, kannusti ja rohkaisi miehiä tavalla, joka sai kaikki ihailemaan häntä. Sitten hän tervehti Publiusta, joka virnistäen teki kunniaa ja viimeisenä konsultti vilkaisi taas poikaansa. Tarkasteli tämän varusteita, nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi kaikille kuulolla oleville: “Vihollisen määrällä ei ole väliä, huomaatte vielä, ettei omia miehiä koskaan ole tarpeeksi”, sitten hän kiskaisi ohjaksista niin, että hevonen nousi takajaloille, kohotti miekkansa ja huusi “Rooman ja sen kansan puolesta. Marssikaa rooman pojat!”

Miehet, jotka ensimmäisinä sen kuulivat nostivat miekkansa ja korottivat äänensä villeihin huutoihin, jotka levisivät pian koko rivistöön Marcus Luciuksen ratsastaessa lähettien kanssa takaisin rivistön keskelle. Sadanpäämiehet alkoivat karjua käskyjä ja rivistöt lähtivät reippaasti liikkeelle. Maecenas heilautteli testin omaisesti pari kertaa miekkaansa arvioiden sen keveyttä ja verrytelläkseen lihaksiaan. Hän hengitti syvään, suoristi kypäränsä, katsoi taivaalle ja lausui rukouksen äidilleen.

Maecenas huohotti raskaasti. Taistelu oli kestänyt jo yli tunnin, eikä väsymystä lievittänyt se, että hän joutui kiskomaan gladiustaan kuolleen kreikkalaiskapinallisen murtuneiden kylkiluiden välistä. Vihdoin hän sai potkaistua ruumiin syrjään. Seuraava orja, pelkkään lannevaatteeseen ja nahkaiseen suojukseen puettu, syöksyi hänen kimppuunsa. Maecenas väisti ylhäältä heilahtavan kirveen ja samalla sivalsi miekallaan orjan reidet niin, että tämä rysähti ulvahtaen maahan. Nopealla liikkeellä Maecenas viilsi miehen kurkun auki ja tämä retkahti sätkivänä maahan.

Hän katsoi pikaisesti ympärilleen. Noin kymmenen hänen omaa miestään oli jo kuollut ja Maecenas kirosi sitä itsekseen. Ruumiita oli joka puolella ja veren, kuoleman ja ulosteiden haju velloi ilmassa. Hän oli kompastua luonnottomassa asennossa makaavaan ruumiiseen, mutta sai pidettyä tasapainonsa. Salamannopeasti hän torjui uuden iskun nostaen miekkansa poikittain kasvojensa korkeudelle. Miekat kalahtivat yhteen ja miehet jäivät huohottaen painamaan miekkoja toisiaan vasten hillittömässä puristuksessa. Lihasten värähdellessä he katsoivat toisiaan silmiin tarkkailen ja arvioiden toinen toisiaan. Orja oli Maecenasta hieman pidempi ja lihaksikkaampi, sekä arvista päätellen entinen gladiaattori. Maecenas hivutti huomaamattomasti painoa enemmän toiselle jalalle ja potkaisi vapautuvalla orjan vasempaan polveen ja se vääntyi sisäänpäin rusahtaen ikävästi. Orja ähkäisi kivusta, mutta heilautti yllättäen miekkaansa niin, että se osui Maecenaksen kaulaan. Miekka veti punaisen viirun hänen kaulaansa katkaisten samalla kypärää pitäneen nyörin. Murahtaen Maecenas kumautti toisen nyrkkinsä niin rajusti polvensa varassa seisoneen gladiaattorin kasvoihin, että tämä lensi maahan. Maecenas siirtyi vikkelästi hänen yläpuolelleen ja survaisi miekkansa niukkojen suojusten lomasta tämän rintakehän läpi. Hän veti miekkansa irti ja pyyhki sen terän ruumiiseen.

Maecenas tunsi kuinka lämmin veri kasteli hänen kaulaansa veren valuessa haavasta yllättävän vuolaana. Hän tunsi kuinka väsymys levisi virtaavan veren viedessä hänen voimiaan. Maecenas tiesi, että tällainen pienikin osuma arkaan kohtaan voisi helposti tappaa miehen, ei heti mutta veren valuessa kenties puolen tunnin tai tunnin kuluessa. Kiireesti hän repäisi tunikastaan palasen, jota alkoi köyttää haavan ympärille, jotta veren tulo tyrehtyisi.

Ennen kuin oli ehtinyt nostaa miekkansa, sai Maecenas mojovan iskun päähänsä, mikä lennätti hänen kypäränsä metrien päähän ja pudotti Maecenaksen polvilleen. Tärähdyksen seurauksesta Maecenas menetti hetkeksi näkökykynsä, mutta heilutti miekkaansa, jotta voisi edes vahingossa torjua näkymättömistä tulevat iskut. Ihana tuulenvire kävi hänen päähänsä kypärän lennettyä pois.

“Roomalaisen paskiainen” kirosi häntä jymäyttänyt kapinallinen vahvasti latinaa murtaen. Maecenas heilautti gladiuksellaan äänen suuntaan, mutta isku osui tyhjään. Juuri kun Maecenas alkoi erottaa näköpiirissään taas hahmoja, sai hän kipeän iskun vasempaan käteensä, jossa piti gladiustaan. Miekka putosi Maecenaksen kädestä, kun käden sormien luut katkesivat ja Maecenas kirosi ääneen. Nähdessään vastustajansa kunnolla, hän huomasi säikähtäen tämän olevan oikea jättiläinen, joka käytti aseenaan jäätävää moukaria. Maecenas väisti uuden iskun pyörähtäen maankautta ja samalla tarttuen miekkaansa toisella kädellään. Hän pyöräytti sitä pari kertaa kädessään saadakseen siihen kunnolla tuntumaa. Hän väisti tiukasti seuraavankin iskun ja hyökkäsi sitten. Hän hämäsi heilauttamalla miekkaa, mutta hyökäten oikeasti pistolla. Hän oli nähnyt isänsä aikoinaan käyttäen tekniikkaa, muttei ollut saanut tätä opettamaan sitä loppuun asti. Marcus oli menettänyt malttinsa, kun poika ei ollut oppinut niin nopeasti kuin tämä oli toivonut ja opetus oli jäänyt siihen. Nyt Maecenas toivoi, että hänen isänsä olisi nähnyt sen, sillä tekniikka onnistui täydellisesti.

Hänen ponnistusvoimansa oli suuri ja hän luotti, että terä lävistäisi sydämen. Hän karjaisi saadakseen lisää voimaa, mutta myös kivusta, sillä hän joutui tukemaan miekkaansa myös kädellä, josta sormet olivat katkenneet. Hän onnistui iskemään jättiä suoraan rintaan, mutta nahkainen suojus hidasti terää niin paljon, ettei se osunut sydämeen. Paniikissa hän yritti repiä gladiusta irti, mutta valtava moukari heilahti Maecenaksen rintakehään ja tämä putosi ähkien maahan. Maecenas yritti vetää henkeä ilmojen räjähdätteyä moukarin voimasta pois keuhkoista. Jätti nauroi hänelle pilkallisesti. Maecenas näki kuinka jätin suojuksen alta valui verivana, mutta hän tiesi myös pedossa kytevän vielä tolkkuttomasti voimaa. Vaikka he vain seisoisivat vierekkäin Maecenas kuolisi verenhukkaan nopeammin. Hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta. Hän oli verenpuutteen takia jo aivan voimaton ja väsynyt, joten hän vain sulki silmänsä. Hän oli valmis näkemään äitinsä uudelleen.

“Omnes morimur” orja kuiskasi ja kohotti moukarinsa iskeäkseen vielä viimeisen kerran. Silloin miekan kärki pisti esiin jättiläisen rintakehästä ja verta purskahti hänen suustaan. Hän putosi polvilleen Maecenaksen eteen ja tuijotti tätä epäuskoisena ja yhtä hämmentyneenä kuin Maecenas häntä. Publius siirtyi jätin taakse ja rivakoin ottein viilsi kurkun auki ja työnsi ruumiin sivuun.

Maecenas katsoi lumoutuneena kuolevaa orjaa kunnes Publius nosti hänet ylös.

“Jaa, että meinasit sinä tänne kuolla” hän sanoi virnistäen “Suo nyt isällesi parempi muisto pojastaan.”

Maecenas murahti ärtymyksestä, mutta tarttui Publiusta kyynärvarresta kiitollisena sen vahvuudesta. Hän nyökkäsi helpottuneena ja päästi Publiuksen takaisin taistelemaan. Maecenas hieraisi vieläkin epäuskoisena silmiään. Hän oli ollut valmis kuolemaan. Hän oli jopa toivonut sitä.

Maecenas kokeili sormiaan ja irvisti. Ne olivat melkein turtuneet, mutta hänen pitäisi saada ne sidottua, jotta voisi taistella kunnolla. Hän repäisi tunikastaan uuden palasen ja alkoi kiertää sitä kuivan veren peittämien sormiensa ympärille ja raskaasti huohottaen alkoi kartoittaa taistelun tilannetta.

Vaikka he olivat olleet tietoisia orjien suuremmasta lukumäärästä, oli viholliset pahasti aliarvioitu. Lopputuloksesta ei voinut olla laisinkaan varma. He saattaisivat voittaa jos legioonalaiset pitäisivät pintansa tai he kaatuisivat viimeiseen mieheen, eikä mikään enää pelastaisi Roomaa.

Hän havahtui voitokkaiden hurraa-huutojen levitessä vihollisten joukossa ja kurotti nähdäkseen huutojen syyn. Hän näki purppuran väriseen viittaan pukeutuneen gladiaattorin, joka arvatenkin oli johtajuuden ja vapauden symboleja pilkkaava Sotirios. Maecenas kiinnitti katseensa kapinallisjohtajan käsiin, eikä ensin nähnyt kunnolla mitä tämä piteli käsissään niin varmana voiton merkkinä. Mutta sitten hän näki. Tuskan ja järkytyksen kylmät aallot iskivät Maecenaksen kehoon järkyttävällä voimalla, kun hänen katseensa kiinnittyi huutojen aiheeseen, eikä hän enää voinut irrottaa katsettaan Sotiriosin käsistä. Kapinallisjohtaja kohotti voitonriemuisesti karjuen legioonien komentajan, hänen isänsä irti leikattua päätä.
Maecenas katsoi kivun kihelmöidessä joka puolella kehossaan, kuinka Sotirios heilutti ja esitteli omille miehilleen päätä, josta tippui vielä verta hänen sitä heiluttaessa. Maecenas oli kuin jäätynyt paikalleen, polvet eivät liikkuneet eikä kurkusta päässyt pihahdustakaan. Hän pystyi vain katsomaan kuinka häpeällisellä tavalla hänen isänsä ruumista kohdeltiin. Viha, pelko ja epätoivo söivät toisiaan hänen sisällään. Rooman konsuli oli kuollut. Suojelusenkeli, joka oli pitänyt kaiken pahan loitolla Rooman kansalaisista monen vuosikymmenen ajan oli nyt poissa. Rooman isä oli poissa. Hänen isänsä oli poissa.

“Hyvä jumala, Maecenas!” Publius juoksi Maecenasta kohti, mutta Anthos ehti paikalle ensin. Hän torjui miekallaan orjakapinallisen iskun kohti Maecenasta ja Publius survaisi miekan traakialaisen pään läpi.

“Maecenas, katso minua!” Publius otti kiinni Maecenaksen niskasta ja painoi otsansa tämän otsaa vasten ja pakottin Maecenakansen kääntämään katseensa “Tule. Mennään syrjemmälle.”

Publius lähti Anthosin kanssa kuljettamaan sekavaa Maecenasta pois etulinjasta.

“Ei ei ei!” Maecenas riuhtaisi itsensä irti tajutessaan. “Katsokaa ympärillenne. Me kuolemme kaikki!”

Publius tajusi mitä Maecenas tarkoitti. Legioonat eivät pysyisi järjestyksessä ilman komentajaansa. He olivat nähneet kuolemattoman kuolevan. Hän katsoi ympärilleen ja näki, kuinka pelko aiheutti jo levotonta liikehdintää legioonalaisissa ja he alkoivat perääntyä holtittomasti ilman minkäänlaista kuria.

Maecenas tiesi, että jotain oli tehtävä ja pian. Jonkun pitäisi ottaa vetovastuu, mutta eihän hän voisi siirtyä isänsä tilalle johtoon. Kuinka hän muka voisi? Hän ei ollut kun alemman luokan upseeri. Sadanpäämiehenä hän oli toiminut kerran harjoituksissa ja se oli korkein arvo, missä hän oli ikinä toiminut. Sadan miehen komentaja, ei legioonien johtaja! Katsoessaan ympärilleen hän tajusi, että he menettivät kokoajan aikaa ja miehiä kun kapinalliset silpoivat epäjärjestyksessä taakseppäi kompuroivia legioonalaisia. Hänen päänsä tuntui siltä, kun se olisi voinut räjähtää, mutta sitten, syvään huokaisten hän teki päätöksensä.

Hän tarttui Publiusta ja Anthosta hartioista “Hakekaa kaikki upseerit, jotka ovat vielä hengissä minun luokseni, tai yrittäkää löytää lähetti, jolla on hevonen.”

Miehet nyökkäsivät ja lähtivät juoksemaan kumpikin eri suuntaan. Maecenas vihelsi kuuluvasti saadakseen mahdollisimman monen huomion. Hän karjaisi irtautumiskäskyn ja näki kuinka legioonat alkoivat muodostua uudelleen ja perääntyä järjestyksessä puolustus ylhäällä. Hän katsoi ylpeänä kuinka käskyä toistettiin pitkin riviä ja kuinka se nopeasti vaikutti taisteluun. Enää legioonalaiset eivät perääntyneet yksitellen, joten heitä oli vaikeampi surmata.

Vihdoinkin upseerit saapuivat

“Sinäkö annoit irtautumiskäskyn?” kenturio Ciro huusi naama vihasta punaisena heti paikalle saavuttuaan.”Millainen imbesilli sinä olet, voi jumalat!”

“Suu kiinni nyt!” ärähti Pireus, joka johti suurintaosaa ratsukoista “Se oli viisainta mitä olisi voinut tehdä. Näitkö sinä heidät? Olisimme kaikki kuolleet!”

“Vaiti nyt” Gnaeus, joka nyt oli sotavoimien ylin komentaja, sähähti ja siirsi katseensa Maecenakseen. Maecenas oli hyvin hermostunut, mutta katsoi kaikkia saapuneita upseereja silmiin ennen kuin puhui:

“Tiedätte kaikki, että olemme häviöllä, mutta taistelu ei ole vielä ohi,” hän katseli upseerien epäröiviä ja epävarmoja kasvoja. “Ei, vaikka isäni on kuollut.” Maecenas näki kuinka Gnaeus nyökkäsi hänelle kannustuksen merkiksi. Hänkin tiesi, että peli oli nyt vaakalaudalla ja jos jotain ei pian tehtäisi, olisi kaikki menetetty.

Maecenas oli tottunut nopeaan strategiointiin, sillä pienestä pitäen hänen isänsä oli käskenyt sivistää poikaa. Vanha mestari oli opettanut Maecenasta ja erityisesti sodankäynnin taito oli kiinnostanut nuorta, joka ihaili Aleksanteri Suuren valloituksia ja taistelutekniikoita.

Maecenas selitti nopeasti upseereille ehdotuksesta jakaa ratsuväki ja siirtää ne hyökkäämään sivustoilta, niin, että vihollinen jäisi saarretuksi. Suunnitelma oli riskialtis, sillä jalkaväki oli kärsinyt erittäin raskaita tappioita. Pieniä muutoksia suunnitelmaan tehtiin joidenkin upseerien pyynnöstä, mutta pian he pääsivät yhteisymmärrykseen ja upseerit lähtivät antamaan uuden määräykset miehilleen. Armeijan uudestaan muotoutuminen tehtiin liikkeessä heidän yhä perääntyessä. Maecenas huusi käskyjä sekä lähetti määräyksiä eri puolille rivistöä. Hänellä oli nyt vetovastuu koko suunnitelman toimimisesta.

Kun kaikki oli viimein kohdallaan, Maecenas antoi merkin ja torviin puhallettiin pysähtymisen merkiksi. Raikas tuulenvire riuhtoi Maecenaksen hiuksia, kun hän silmät kiinni vetäisi syvään henkeä.

“Legioonalaiset! Viimeisen kerran iskekäämme kotkan lailla! Toivo ei ole menetetty. Minä olen Marcus Luciuksen poika ja vannon kostavani isäni puolesta, Rooman puolesta. Käykää siis kanssani uuteen, viimeiseen hyökkäykseen Rooman ja sen kansan puolesta!”

Hän hengitti syvään. Uusi hyökkäys oli onnistunut. Orjat tapettiin ja karkuun lähteneet kuusituhatta miestä saatiin kiinni ja ristiinnaulittiin varoitukseksi muille. Maecenaksen sormet oli sidottu oikeaoppisesti sairaidenhoitoon tarkoitetussa teltassa ja hän oli puhunut siellä muille loukkaantuneille. Hän oli myös käynyt pörröttämässä miekasta kylkeen saanutta ja jalkansa katkaisuutta Anthosta. Maecenaksen omat jäljelle jääneet miehet olivat hurranneet, kun hän oli käynyt heidän luonaan. Publius oli vain katsonut häntä kauempaa ja nyökännyt. Vaikka kapinalliset voitettiin yleinen tunnelma oli surumielinen. Näin suurta menetystä ei Rooma ollut ennen tuntenut. Mutta Maecenas piti kasvonsa ilmeettöminä.

Ylemmät upseerit olivat onnitelleet häntä isänsä teltassa, sekä osoittaneet muodollisesti osanottonsa. Maecenas oli saanut kunnianosoitukseksi tammen lehvistä punotun seppeleen ja hänen asemaansa oli korotettu optiosta kenturiaksi kuolleen Ciron tilalle. Muiden upseerien lähdettyä Gnaeus oli sanonut, että ottaisi pojan triumfissa vaunuihinsa ja myös hänen seppelettään pitäisi orja kiitoksena siitä, että hän oli johtanut legioonat voittoon, mutta myös muistoksi hänen isälleen. Gnaeus oli osoittanut Marcus Luciuksen haarniskaa ja sanonut sen kuuluvan nyt Maecenakselle. Maecenas oli nyökännyt hiljaa. Kohottaen vielä viimeisen kerran viinipikareita Gnaeus oli katsonut hiljaista poikaa ja poistunut sitten.

Maecenas käveli haarniskan luo ja katseli sitä. Sitten teltan ovi aukesi ja Publius asteli kysymättä sisään. Hän laski kantamansa viinikannun pöydälle, joi kädessään olevan pikarin tyhjäksi ja auttoi sitten Maecenasta pukemaan Marcus Luciuksen haarniskan ylleen. Publius täytti viinipikarit ja antoi toisen Maecenaksen käteen. Hän käveli teltan reunustalla olevalle penkille ja istui siihen. Maecenas katsoi heijastustaan seinällä roikkuvan kilven pinnasta. Publius katsoi häntä hetken, mutta painoi sitten katseensa maahan. Hetken ajan Maecenas näki vain itsensä heijastuksen, nuoren pojan kokeilemassa arvolleen liian suuria vaatteita. Sitten hän räpäytti silmiään ja näki isänsä heijastuksen kilven pinnasta. Hän puristi toisen kätensä nyrkkiin, mutta se ei estänyt kyyneleitä nousemasta hänen silmiinsä. Räpytellessään näköä sumentavia kyyneleitä pois hän näki myös kauniin äitinsä Livian, seisomassa isänsä vierellä. Ja siinä he seisoivat ja katsoivat häntä ylpeinä ja kaukaisina. Ainoaa poikaansa. Ja hän oli vasta poika. Pikari lensi kolahtaen lattialle. Maecenaksen polvet alkoivat täristä ja ne pettivät hänen altaan kun hän putosi teltan lattialle ja itki. Hän antoi kaiken anteeksi, mutta ei sitä, että nyt he kummatkin olivat jättäneet hänet. Publius painoi päänsä ja hieraisi kerran silmiään. Hän hengitti syvään. Sitten oli hiljaista.

Beata Seikkula







Käsikirjoitus




Unelmien matka

Allen ja Stefan ovat matkustaneet Yhdysvalloista Suomeen asti viettämään talvilomansa parhaassa paikassa viettää se, Suomessa. Laskettelijoiden, hiihtäjien ja muiden talviurheilulajien harrastajien talviparatiisissa. Vaikka lento kestikin hurjat 12 tuntia, matka taittui nukkuen ja syöden. Lento on juuri laskeutunut Kittilän lentoasemalle.

Allen: Voisitko nostaa laukkuni tuolta ylhäältä, Stefan? Jos minulla olisi korkkarit jalassa yltäisin tuonne, mutta ei.
Stefan: Rakas, valitettavasti tällä reissulla tuskin tulet tarvitsemaan yhtään ylimääräistä senttiä kenkiisi, lunta on lähes metri ulkona.
(vilkaisee nopeasti koneen ikkunasta ulos, nähdäkseen lumen määrän)
Allen: Eihän tuolla niin paljon lunta ole, mitä sinä kuvittelet?
Stefan: Odotappa vain, kun pääsemme mökillemme, tajuat kyllä mitä tarkoitan sillä metrillä…

Nuoripari hyppää taksin takapenkille ja suuntaavat kohti lomamökkiään.

Taksikuski: Se tekisi 24,60. Kortti vai käteinen?
Stefan: Maksan kortilla, ei tässä vielä ole kerennyt käydä vaihtamassa dollareita euroiksi.
Allen: Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit sillä lumen määrällä… (tuijottaa silmät pyöreinä edessä olevaa hankea)
Stefan: Kokeillaan huomenna hypätä tuonne ja katsotaan kuinka syvälle uppoamme!
(Stefan ja Allen kiittävät taksikuskia ja kävelevät kohti hotellin respaa)
Allen: Voi kuinka ihanan näköisiä jääkarhuja!
Stefan: Äläpä nyt innostu, meillä on viikko aikaa ostella tuliaisia. Minulla on niin kova nälkä ja väsy, haluan vain sängyn pohjalle!
Respan nainen: Tervetuloa Arctic Snow Castle hotelliin! Onko teillä jo oma iglu varattuna?
Stefan: Joo, nimellä Stefan Wallace.
Allen: Stefan, kai olet varannut meille paikan hienoimman huoneen? Sinähän lupasit, että tästä matkasta tulee meidän elämämme hienoin viikko!
Stefan: Odotappa vain kulta, tätä hienompaa hotellia et ole ikinä nähnytkään.
(respan nainen ojentaa huoneen avaimen nuorille ja he lähtevät käytävää pitkin etsimään huonettaan)
Allen: Siis, kuinka kaukana voi numero 13 olla? Jos tuossa on numero 10 niin…
(Stefan työntää avaimen lukkoon ja kääntää kahvan lujasti alas)
Stefan: Eihän se kaukana ollut.
(Allenin silmät kirkastuu nähdessään öisen lappilaisen taivaan, täynnä revontulia ja tähtiä)
Allen: Vau. Siis vau. Kuinka kaunista voikaan maan päällä olla! (heittää laukun sängylle lumoutuessaan tähtitaivaasta)
(Stefan painautuu häntä vasten ja asettaa kätensä hänen vyötärölleen)
Stefan: Tämä maa on kyllä niin lumoava ilmestys!
Aamun sarastaessa nuoripari herää valkoisten satiinilakanoiden ympäröimänä uuteen aamuun. Edessä on taas erikoinen päivä, täynnä erikoista puuhaa.

Stefan: Huomenta kaunotar. (sivelee Allenin poskea hellästi kämmenellään)
Allen: Hyvää huomenta, nukuitko hyvin?
(Stefan nyökkää hymyillen ja asettaa kätensä Allenin niskalle)
Stefan: Onko sinulla niskat jumissa? Miten tämmöisessä luksussängyssä voi hartiat mennä jumiin?
Allen: Se varmaan johtuu lentämisestä, kyllä tämä sänky voittaa tuhat kertaa sen kovan ja jäykän lentokoneen istuimen!
Stefan: Noniin, nyt olet saanut nauttia pehmeästä sängystä, voidaanko lähteä aamupalalle? (nousee ylös ja vetää tytön kädestä häntä mukanaan)
Allen: Apua sinä tiputat minut vielä!
(nuoret käyvät nauttimassa hotellin tarjoamaa skandinaavista aamupalaa)

Safariopas: Noniin! Nyt olette kuulleet kaikki ohjeet ja varoitukset, on aika lähteä moottorikelkan kyytiin ja safari voi alkaa.
Stefan: Tätä hetkeä minä olen odottanut jo niin kauan! Viimeksi sain ajaa moottorikelkalla 10 vuotta sitten Kanadassa isoisäni kanssa. (hyppää kelkan selkään ja painaa starttinappia)
Allen: Älä kuitenkaan innostu liikaa, en halua että tapat meidät tällä laitteella!
Stefan: Joo joo, kyllä mä osaan ajaa hiljaa varsinkin kun on tuollainen kallis lasti kyydissä.
(Allen hymyilee ja pussaa Stefania poskelle)
Safariopas: Minä lähden edellä ja tulkaa te kaikki muut sitten letkassa perässä!
(retkeläiset käynnistävät kelkkansa ja lähtevät matkaan)

Allen: Varpaani ovat aivan jäässä! Haluan äkkiä nuotion ääreen.
(opas kerää polttopuita vajasta nuotiota varten)
Stefan: Mieti, jos eksyisit metsässä etkä osaa edes nuotiota sytyttää.
Allen: No, eipä tuolla Louisianassa tule kovin usein sellaisia taitoja tarvittua.
(retkeilijät paistavat makkaraa avotulella ja juovat safarin tarjoamaa kaakaota)

Kuluu puoli tuntia lämmittelyä nuotion ääressä, kunnes on aika suunnata hotellia kohti. Safariopas varoittaa kuinka ilma on kylmennyt entisestään ja on laitettava enemmän vaatteita päälle.

Safariopas: Koittakaa nyt pysyä letkassa, jotta kukaan ei eksy matkasta. Ei olisi kovin kiva jäädä matkan varrelle ja eksyä tuntemattomalle maalle! (opas naurahtaa ja viskoo kintaat käteensä)
Stefan: Pidä kiinni lujempaa Allen, tiput vielä kyydistä! (huutaa takana istuvalle tyttöystävälleen)
Allen: Stefan! Voimmeko pysähtyä hetkeksi? Minun on pakko ottaa särkylääke laukustani.
(Stefan hiljentää ja pysähtyy)
Stefan: Ollaan nopeita, muuten jäämme jälkeen! Minä käyn äkkiä kusella tuossa metsässä, odota tässä.
(Allen kaivaa laukkuaan etsien lääkkeitä)
Allen: Stefan, joko mennään? Täällä alkaa olla tosi kylmä.

Stefania ei kuulu, eikä näy missään. Ilta alkaa pimentyä yöksi, vain tähdet ovat valaisemassa synkässä lapin luonnossa.

(metsästä kuuluu rapinaa)
Allen: Stefan! Sinäkö se siellä? Tule äkkiä tänne kelkalle!
(oudon näköinen mies kävelee kohti Allenia metsiköstä hitaasti astellen)
Allen: Apua! Auttakaa joku minua! (juoksee karkuun hädissään)
Mies: Älä pelkää, en minä sinua ole satuttamassa. Mitä sinä yksin täällä pimeässä metsässä teet?
Allen: Huh, olen safariretkellä poikaystäväni kanssa, mutta hän katosi jonnekkin. ( selittää panikoiden)
Mies: Jättikö hän sinut yksin kelkan kanssa noin vain? Mikä mies se on olevinaan?
Allen: Sinun pitää auttaa minua, en osaa takaisin hotellille.
Mies: Hyppää kelkan kyytiin niin ajetaan sinne.
( mies ja Allen lähtevät kohti hotellia)

On keskiyö ja Allen selittää hotellilla safarioppaalle, kuinka Stefan katosi matkalla. Opas kutsuu apujoukkoja etsintöjä varten.

Allen: Minä haluan tulla mukaan etsintöihin, onhan kyse poikaystävästäni! Mitä jos hänelle on sattunut jotain? (mumisee hädissään)
Opas: Sinun on parempi pysytellä sisällä, täällä on jo 20 astetta pakkasta. Me kyllä löydämme poikaystäväsi.
Muut oppaat: Lähdetään nyt, ennen kuin kadonnut henkilö kerkeää paleltua metsään.
(etsintäjoukot käynnistävät kelkat ja lähtevät matkaan)

Menee muutama tunti kunnes oppaat palaavat hotellille. Heillä on mukanaan reki, jossa makaa sini-ihoinen mies, hiukset jäätyneinä harmaaksi. Stefan on mennyt tajuttomaksi.

Allen: Stefan! Mitä hänelle on tapahtunut? Ei kai hän vain ole…
Opas: Stefan on hypotermiassa. Hänet pitää lähteä viemään sairaalaan.
(ambulanssi kurvaa samalla hetkellä hotellin edustalle)
Allen: No, äkkiä sitten! Hänet on saatava kuntoon!

Seuraavana aamuna Allen herää sairaalan potilasosaston sohvalta silmiä siristäen. Heti ensimmäisenä hän koittaa herättää Stefania,

Allen: Stefan! (ravistaa poikaystäväänsä)
(Stefan availee silmiään ja katselee ympärilleen)
Stefan: Missä minä oikein olen?
Allen: Sairaalassa. Eksyit metsään ja menit hypotermiaan. Oppaat löysivät sinut makaamasta tien varrella.
Stefan: Ei, en minä eksynyt. Luulin, että sinä olit eksynyt. Etsin sinua joka paikasta!
Allen: Joku mies tuli avukseni ja vei minut hotellille.
Stefan: Olethan kunnossa? Eihän se mies tehnyt mitään pahaa sinulle?
Allen: Ei ei, olen täysin kunnossa. Olen enemmänkin huolissani sinusta. Luulin jo menettäneeni sinut! (ottaa Stefani kädestä ja puristaa sitä)
Stefan: Rakas, et sinä näin helpolla minusta eroon pääse. Sitä paitsi, meillä on vielä muutama päivä aikaa tehdä tästä matkasta onnistunut.
Allen: Tämä reissu on jo ikimuistoinen, koska saan viettää sen kanssasi. (suutelee Stefania)

(nimetön)





















Runokokonaisuus




Voima




Pidät kiinni, puristat. Sormet kaivautuvat kämmentä vasten. Liian lyhyeksi pureskeltu kynsi osuu kämmeneesi, värähdät.

Katsot jalkoihisi, jo likaisiksi päässeitä sukkiasi. Hengität syvään. En pyydä sinua katsomaan kohti, tiedän jo.

Et usko sanaakaan. Toistat itseäsi, samoja sanojasi siitä kuinka en saisi enkä voisi. En enää sano vastaan, en uskalla, en jaksa. Et usko totuutta. Suljen vain silmäni ja odotan.




___________________________________________________________________________





“Olet onnellisempi kuin aiemmin.” Lause, joka tuo

outoa turvaa. Tiedän olevani onnellisempi,

en kaipaa menneeseen. Jokin silti puristaa kurkunpäässä

kuin liian vähän veden kanssa nielty särkylääke.




Edellisen tapaamisemme jälkeen särkylääkkeitä onkin mennyt. Tiedän tämän olevan vain väliaikaista, et jätä minua rauhaan. Poltat valkoisen lippuni tuhkaksi.




Soitat, tahdot puhua. Tiedät missä olen ja

ja tiedät etten voisi lähteä. Kuristuspanta kaulani

ympärillä kiristyy. Lähden kohti talutusnuoran toista päätä.

Joudun pyytelemään anteeksi asioista joita

en ole tehnyt. En tajua sitä, uskon sinua

kun sanot tehneeni väärin.

Palaan luoksesi.




___________________________________________________________________________





Itken enemmän kuin yleensä.

Nukun vähemmän kuin yleensä.

Märkä tyynyliina ei tunnu hyvältä.

En tiedä hukunko aaltojen alle vai kuolenko janoon.

Tällaistako tämä nyt on? Miksi juuri minä?

Välillä vain toivon…




___________________________________________________________________________






Yritän jälleen kertoa olostani. Naurat. Vaikka seison

edessäsi kädet arvilla, silmät punaisina itkusta ja

pää täysin sekaisin, et tee mitään. Pyydän apua etkä välitä.

HUUDAN

Kun puu kaatuu metsässä, jossa ei ole ketään joka kuulisi sen äänen, kaatuuko puu oikeasti? Ei, sillä minunkin kaatuessa kukaan ei ollut kuulemassa ja olen silti tässä




___________________________________________________________________________





Irtiotto hetkestä.

Kumoan kurkkuuni kaiken sen mitä saan.

Jos tämä olisi menolippuni pois.

Laulu vaihtuu. Hyräilen mukana.

Paluu todellisuuteen, jokin on muuttunut.

Hän on saapunut ja hyräilee laulun mukana.




___________________________________________________________________________





Kuin rakkauskirjeitä Julialle.

Hän kuuntelee, minua jännittää.




___________________________________________________________________________





Huudat, haukut ja syyttelet. En välitä, tahdon pois.




Kello lyö kolmeen eikä minua väsytä. Kerroin, että tein sen, pääsin pois! Ei suruvalitteluja. Olemme kaikki iloisia. Hänkin iloitsee.




Huutamisesi on vaihtunut anteeksipyyteleväksi,

syytät silti huomautuksillasi minua. Tiedän tehneeni

oikean päätöksen; hymyilen ja hyvästelen.




___________________________________________________________________________





Sormenpäitäni kutittaa ja posket ovat kipeänä hymyilemisestä.

ajattelen: voisiko se olla niin?

Kiertelen ja kaartelen, kiusoittelen.

kuiskaan: voisiko se olla niin?

Rukoilen jumalia.

kysyn: voisiko se olla niin?

.

.

.

vastaat

.

.

.

Se on niin.




___________________________________________________________________________





Olet siinä, minun ja siinä.

Kuin olisit ollut siinä aina, minun ja siinä.

Katsot minua syvään, olet minun ja siinä.

Naurat ja itket kanssani, näytät olevasi minun ja siinä.

Pidät minusta kiinni siten, että tiedän minun vihdoin olevan sinun ja tässä.




___________________________________________________________________________



Suvianna Kaikkonen